Kirjat ovat tiedon ja viisauden symboli. Jotain ihmistä voidaan lukea kuin avointa
kirjaa. Suljettu kirja jää
salaisuudeksi.
Kirjakäärö -1500
2500 eaa:
Kirjakäärö eli -rulla otetaan käyttöön Egyptissä. Jo egyptiläiset tietävät, että tietyt värit
eivät kestä kauan valon vaikutusta.
Vanhin tunnettu papyruskirja Papyrus Prisse on 7,05 metriä pitkä, 14,5
cm korkea ja käsittää 19 kirjoitettua sivua.
Hieraattisella kirjoituksella kirjoitettu teksti lienee peräisin
3350-luvulta eaa.
1800:
Egyptin kirjurit kirjoittavat sanakirjan, joka on vanhin tunnettu
tietosanakirjan edeltäjä. Kirjoitetaan
näyttelijä Me-hebin elämäkerta. Me-heb
on maailman ensimmäinen nimeltä tunnettu näyttelijä.
600:
Kiinassa silkille käsinkirjoitettu valmis kirja kääritään rullaksi -
chüan (japaniksi maki) kuten myöhemmin paperi.
Silkkikäärön pituus on avattuna kymmenen metriä. Käärön keppi on kiveä, norsunluuta tai puuta. Myös kreikkalainen kirja on käärö - kylindroi
tai chilindros, joka on tehty papyruksesta.
Käärön molemmissa päissä on (napa)keppi - omphalos, jonka ympäri
papyrusta kierretään lukemisen edetessä.
Teksti on kapeina palstoina selis.
Käärökirjassa voi olla piirroskuvitusta.
100-luku eaa:
Roomassa kirjoittajaorja - librarius (latinassa liber - niini, sitten
kirja) kopioi tekijän käsikirjoituksen - liber archetypus palstoina -
columna. Orja liimaa kopioimansa
papyrusarkit kääröksi volumen (latinassa volvo - kääriä, pyörittää), jonka
ensimmäisen arkin alkuun ja viimeisen arkin loppuun hän kiinnittää sylinterin
muotoisen tikun tai ohuen kapulan - umbilicus.
Kääröä rullataan luettaessa sinne tänne.
Volyymi tulee latinasta volumen -
papyruskäärö, sitten kirja. Kapuloiden
päihin kiinnitetään norsunluulevy - cornua tai cornus. Kirjakäärön pergamenttisäiliöön kirjoitetaan
nimiö - titulus. Kirjakäärö on
tavallisesti 6-8 metriä pitkä ja 25-30 senttimetriä korkea. Ilias ja Odysseia vaativat kumpikin 12
papyrusrullaa. Käärö säilytetään
sylinterimäisessä astiassa cista, capsa tai capsula. Myöhäislatinaksi käärö on rotulus. Kreikassa kirja on biblos - alkuaan
papyruskasvi.
100-luku jaa:
Japanilaisilla on nuottirullia.
400-luku:
Japanissa omaksutaan kiinalainen käärökirja nimellä kansu-bon, jossa kan
kirjoitetaan samoin merkein kuin kiinan chüan.
Koodeksi -1500
400-luku eaa:
Kiinassa puu- tai bambutauluja eli kapeita liuskoja kootaan yhteen
silkki-, hamppu- tai nahkanyöreillä.
Sidos on ts’e, japaniksi satsu.
100:
Intiassa aletaan pyhiä tekstejä levittää kirjallisessa muodossa
kuivatuista palmunlehdistä tehdyille liuskoille. Kirjoituksen reiällä varustetut
palmunlehtisivut sidotaan langalla nipuiksi.
Ehkä tästä saa alkunsa pyhien kirjoitusten nimitys lanka - suutra. Burmassa taitoskirjat - parabaikit kertovat
sanoin ja kuvin Buddhan elämästä.
100 eaa:
Kirja codex-muodossa otetaan käyttöön Roomassa. Codex, caudex merkitsee alunperin
kirjoitusalustana käytettyä puulevyä, sitten puukansiin sidottua kirjaa. Jo varhemmin valmistettiin puksi- tai
sitruunapuusta vahalla, kalkilla tai kipsillä päällystettyjä puulevyjä, joille
kirjoitetaan metalli- tai luupuikolla stylus.
Kun puulevyt sidotaan toisiinsa nyöreillä, saadaan codex. Kaksiosainen koodeksi on diptykon tai codex
diptycha, kolmiosainen triptykon tai codex triptycha ja useampi osainen
polyptykon. Pyökkipuusta tulee sana
kirja kieliin saksa - Buch, englanti - book ja ruotsi - bok. Latinan liber merkitsee puunkuorta.
1-300-luku jaa: Kirjan aukeamalehdistä sidotaan yksivihkoisia
kirjoja laittamalla arkit sisäkkäin. Ne
eivät voi olla kovin paksuja. Ohuesta
papyruksesta voi sitoa korkeintaan 50 aukeamaa, jolloin kirjassa on 200
sivua. Pohjois-Afrikassa koptit alkavat
sitoa monivihkoisia tai -arkkisia kirjoja.
84:
Roomassa ommellaan useita pergamenttiarkkeja yhteen, jota sanotaan
pergamenttiseksi kirjoitustauluksi - tabellae membranenses.
1-luvun loppu:
Roomalainen runoilija Martialis (43-104) ihmettelee koodeksin etua
kääröön verrattuna. Tällöin on Homeros-
ja Vergiliustekstejä koodekseina. Koodeksi
vastaa 10-100 papyruskääröä.
100-luku:
Kohokuva roomalaisen soittoniekan kalkkikivisessä ruumisarkussa esittää
nuottikirjaa, luuttua ja kitaraa.
100-luku:
Nuorukainen pitelee avointa codexia käsissään pyhän Pietarin ja
Markuksen katakombin seinämaalauksessa.
300-luku:
Diptykon-tauluista tehdään loistomuunnoksia. Konsulaaridiptykonit ovat usein norsunluusta
leikattuja ja korkokuvin koristettuja 30-40 senttimetriä korkeita taideteoksia,
joita käytetään käsikirjoitusten suojina.
300-luku:
Kirjansidokset koristellaan kallisarvoisesti ja käytetään jopa
jalokiviä. Arvokkaat sidokset tuhotaan
usein kalliiden raaka-aineiden vuoksi, mutta sidoksia säilyy kirjoissa ja
museoissa.
300-400-luvut:
Lähi-Idässä erityisesti koptilaisen kirkon piirissä sidotaan kirjoja
nahkaan, joissa käytetään applikointia ja leikkauskoristelua sekä erivärisiä
nahkalaatuja. Sidoksia koristellaan
metallileimasimilla nahkaan painetuilla ornamenteilla aluksi sokeapainatuksena,
myöhemmin kultauksena. Arabit omaksuvat
tämän kirjansidonnan, joka leviää Pohjois-Afrikkaan ja Espanjaan. Arabit kehittävät nidonta- ja
liimaustekniikkaa sekä ornamentiikkaa.
Heiltä ovat peräisin nahkalaadut maroquin - marokkolainen ja chagrin -
lannenahka (turkiksi saghry - lanteet).
300-500-luvut:
Koodeksi syrjäyttää käärön eli rullan.
350:
Egyptissä sidotaan pergamenttikirja puisiin kansiin. Pergamenttikoodeksi syrjäyttää 300-luvulla
papyrusrullat.
600-luku:
Bysantissa, Irlannissa ja karolingien valtakunnassa valmistetaan
lipassidoksia, jotka ovat korusidoksia.
Kirjansidoksen koristeluun käytetään arvometalleja, emalointia,
jalokiviä, helmiä ja norsunluulevyjä.
Varhaisin tunnettu kokonaan säilynyt kirjansidos on langobardien kuningattaren
Theolinda (Teodelinda) Pohjois-Italiassa Monzan tuomiokirkolle lahjoittama
evankeliumi. Kirjan kannet ovat kultaa
sekä jalokivi-, helmi- ja emaliupotuksin somistetut. Arvokkaat sidokset on tarkoitettu
kuninkaallisille tai kirkon palvelukseen.
650:
Stonyhurstin evankeliumi on sidottu ruskeaan nahkaan, jolla puiset kannet
on päällystetty. Etukannessa on
tyylitelty puu sydämenmuotoisine nuppuineen ja neljä omenan tapaista
hedelmää. Takakannessa on koptilaista
shakkilautaa muistuttavaa kuviointia.
700-luku:
Bysantissa kirjan kannet koristellaan solulasituksella tai -emalilla. Solun seinämät ontehty kullasta.
700-luku:
Kiinassa aletaan luopua kirjoitusrullista ja siirrytään taittamaan
peräkkäin liimatut arkit sivuiksi. Etu-
ja takasivuun liimataan paperikannet.
Sidos aukeaa kuin haitari.
Haitarisidos on japaniksi orihon.
Jos taitetut aukeamat sivuittain liimataan yhteen tai ommellaan
taitteesta yhteen, saadaan perhoskirja.
Liimattu perhossidos on japaniksi detcho ja neulottu yamato-toji. Kiinassa
taitetut arkit aletaan sitoa irtoreunoista yhteen ja päällystää kirja
paperikansilla. Tämä on japaniksi
fukuro-toji.
700:
Euroopassa sidotaan kirjoja nahkaan, mutta niitä on säilynyt vain
muutama. Englannissa tehdään
yksinkertaisia puukantisia nahalla päällystettyjä sidoksia, jotka koristetaan
sokeapainatuksella. Kirjan arkkivihot
aletaan ommella yhteen kehyksessä.
800-luku:
St Gallenin luostarissa on mestarisidos.
Kansien keskellä on leikattu norsunluulaatta. Kultaan on upotettu jalokiviä. Etu- ja takakannessa on pienoismaalauksia.
875:
Norsunluuhun kaiverrettu kirjankansi kuvaa paavia Gregorius Suuri
(540-604) kirjoittamassa. Hänen
alapuolellaan on kolme kirjuria, jotka kopioiden monistavat tekstiä.
900-1000-luvut: Puukannet aletaan päällystää sametilla,
silkillä, muilla kankailla, nahalla tai pergamentilla.
989:
Arabialainen kirjailija Mohammed Ibn Ishaq tekee muistiinpanon:
kiinalaiset kirjoittavat uskonnollisia kirjojaan ja oppineittensa teoksia
paperiarkeille, jotka aukeavat kuin viuhka.
1000-1400:
Misteekit tallentavat kirjoitetun tietonsa codexeiksi tai maalatuiksi
kirjoiksi, jotka ovat haitarimaiseksi taitettuja kirjoja. Arkit on valmistettu
amate-puun kuidusta, muista kasvikuiduista tai kauriin nahasta. Arkit on pinnoitettu hienoksi jauhetulla
kalkkikivitäytteellä Tekstejä on
maanviljelyyn liittyvistä juhlamenojen kierroista, taivaankappaleiden kulusta
taivaalla, aluerajoista ja heidän kanssaan tekemisissä olevista kansoista,
dynastisista vallanperimysjärjestyksistä sekä runomittaisia kertomuksia
merkittävistä poliittisista henkilöistä.
1104:
Varhaisin tunnettu koristeltu nahkasidos St Cuthbertin evankeliumikirja
siirretään Durhamin katedraaliin. Kirja
lienee peräisin 600-luvulta.
1200-luku:
Gotiikan tyylikausi alkaa kirjansidonnassa.
1200-luku:
Bolognassa valmistetaan koodekseja.
1200-1400-luvut: Nahkasidos yleistyy.
1300-luvun alku: Varhaisin tunnettu englantilainen kirjailtu
sidos on psalttari, joka kuuluu nunnalle Anne Felbrigge. Hänen isänsä Sir Simon Felbrigge on kuninkaan
Richard II lipunkantaja.
1307-27:
Lontoosta löytyy maininta kirjansitojasta Dionisia le Bokebyndere.
1300-luvun loppu: Ruotsissa Vadstenan luostarissa Petrus
Johannis Stekare (-1405) sitoo kirjoja.
Vadstenassa työskentelee myös kirjansitoja Nils.
1400-1500-luvut: Persia ja Turkki ovat kirjansidontataiteen
huippumaita. Itämaisen nahkatyön
mestareita muuttaa Venetsian seudulle, josta itämainen maurilainen
kirjansidonta leviää muualle Eurooppaan.
1400-luku:
Saksalaisella alueella otetaan käyttöön nahkaleikkaussidos -
Lederschnitteinband ja sokeapainatussidos - Blindruckeinband. Molemmissa puukansien, yleensä pyökki- tai
tammilevyjä, päälle pingotetaan valkaistu vasikan- tai siannahka. Nahkaleikkaussidoksessa märkään nahkaan
työstetään pienoiskorkokuvia.
Sokeapainatussidoksessa korkokuvat painetaan kuvioleimasimilla. Niitä on monenlaisia ruusukkeita, liljoja,
palmunlehviä ja uskonnollisia symboleja.
Usein käytetään metallisia kulmaheloja ja solkia.
1433:
Kirjansitomoissa otetaan käyttöön kannen sokeapainatus.
1439:
Nürnbergiläinen kirjansitoja Konrad Foster painaa kirjainleimasimella
kirjoituksia kirjankansiin.
1450:
Ranskassa kirjansitojan Jean Fougère lesken sanotaan sitovan
kirjankeräilijälle Orleansin Kaarle kirjoja.
1459:
Normandien herttuan tileissä mainitaan kirjansitoja Marguerite.
1460-luku:
Saksassa keksitään kirjansitojan rulla eli ruletti sidoksen
koristeluun. Rullassa on pronssipyörään
kaiverrettu jatkuva koriste. Pyörä on
kiinnitetty kädensijaan. Koristeaiheita
ovat suora viiva, aaltoviiva, kukat ja viinirypäleet ynnä muut.
1460:
Tukholmassa tavataan ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjansitoja.
1470-luku:
Lyypekissä vaikuttaa kirjansitojamestari Johannes (Hans) Byss.
1470:
Kustantajalla Anton Koberger on Nürnbergissä myös sitojia yli sadan
työntekijän joukossa. Kirjansidokset
koristellaan pienillä leimasimilla ja merkitään Kobergerin
kustantajansidoksiksi.
1470-1530:
Kirja voidaan sitoa pussikirjaksi.
Esimerkiksi hirvennahkaa kiinnitetään puukansiin ja varustetaan
kulmaheloilla ja säpillä. Nahka jatkuu
kirjan yläosasta parikymmentä senttimetriä, solmitaan ja siihen kiinnitetään
rengas, jolla pussikirja kiinnitetään vyöhön.
1471:
Kirjansitoja Paul Clement tulee Leipzigin porvariksi.
1480:
Englannin kuninkaan Edward IV kirjansidontamaksusta kirjakauppiaalle
Piers Bauduyn löytyy maininta silkkinaisesta Alice Claver. Ei ole varmaa, onko hän kirjansitoja.
1480-1517:
Venetsialainen kirjanpainaja Bernadino de’Benagli jättää vaimonsa
perillisille veljen- tai sisarentyttärille Angiola ja Laura rahaa kirjojen
sitomisesta, alkukirjainten värityksestä, pergamentin pesusta ja leimasimella
koristelusta.
1482:
Johannes Schönsperger painaa ensimmäisenä keltaisia kirjakansia
puupiirroksin ja liimaa neulotun kirja-aihion niihin. Muut seuraavat häntä kuten sitoja ja
puupiirtäjä Jörg Schapff.
1499:
Aldus Manutius alkaa Venetsiassa käyttää pientä lehteä kirjan sidoksen
koristeena. Sitä kutsutaan Alduksen
lehdeksi. Hän kaiverruttaa myös pieniä
kukkaornamentteja ja arabeskikuvioita.
Nämä teräksiset tai messinkiset leimasimet piccoli ferri tulevat
suosituiksi sitojien keskuudessa. Aldus
korvaa kannen puun ohuella ja sitkeällä pahvilla ja jättää soljet ja
metallihelat pois. Tällainen sidos
säilyy 1800-luvulle saakka. Venetsian
lisäksi Ferrarassa makulatuuria liimataan yhteen ja puristetaan pahviksi
jäykkiä kansia varten.
1400-luvun jälkipuolisko: Kun kirjoja aletaan painaa, otetaan käyttöön
eri kirjan kokoja. Suurta foliokokoista
kirjaa tehtäessä painoarkki taitetaan kerran.
Foliokokoista kirjaa sidottaessa arkkivihkoon neulotaan tavallisesti
kolme arkkia. Latoja latoo valmiiksi
arkkivihon 12 sivua ennen painamista.
Ensimmäiselle arkille painetaan sivut 1 ja 12 sekä 2 ja 11. Siksi kirjakkeita tarvitaan runsaasti. Kvartossa painoarkki taitetaan kaksi kertaa
ja saadaan kahdeksan sivua. Oktavossa
painoarkki taitetaan kolme kertaa, jolloin tulee 16 sivua. Kirjan kansien koristeluun valmistetaan
suuria metallisia kaiverrettuja kuvaleimasinlevyjä ja rullaleimasimia. Kirjojen selän sidostapa vakiintuu. Arkit neulotaan paksuihin poikittaisiin
hamppunyöreihin eli bindeihin, jotka ovat näkyvästi koholla. Selkänahka muotoillaan sidosnyörien
mukaisesti. Islamilaisten kirjojen
joustava nahkasidos ja sen koristelu lehtikultakoristeilla alkaa vaikuttaa
eurooppalaisen sidoksen kevenemiseen.
Euroopassa aletaan käyttää itämaisia vuohen- ja vasikannahan värjättyjä
ja pintakäsiteltyjä laatuja marokiini, sahviani ja sagriini. Sidosnahat ovat laatu- ja
hintajärjestyksessä: vuohi, vasikka, lammas, sika, pergamentti, lehmä ja
halvimmat haljasnahat. Vuohennahoista
arvokkaimmat ovat marokonnahka eli marokiini - ranskaksi maroquin, oasisnahka,
nigeriannahka ja sagriini - ranskaksi chagrin.
Marmoroidun paperin valmistus ja käyttö on itämaista alkuperää.
1400-luvun loppu: Mainzilainen Peter Schöffer sidottaa
painamansa kirjat paikallisilla sitojilla, mutta augsburgilaiset painajat
Johann Bämler, Anton Schüssler, Ambrosius Keller ja Erhardt Ratdolt sitovat
itse kirjansa. Nürnbergiläinen
Hieronymus Hölzel on painaja-sitoja.
1400-luvun loppu: Firentsessä Ripolin luostarin kirjapainossa
nunnat sitovat kirjoja.
1500:
Venetsiassa nahkaa aletaan käyttää yleisesti kirjansidonnassa.
1500:
Kirjansitoja Peter Clement vanhempi Waldausta tulee Leipzigin
porvariksi.