maanantai 6. helmikuuta 2012

Kirjansidonta -1500         

Kirjat ovat tiedon ja viisauden symboli.  Jotain ihmistä voidaan lukea kuin avointa kirjaa.  Suljettu kirja jää salaisuudeksi.

Kirjakäärö -1500

2500 eaa:  Kirjakäärö eli -rulla otetaan käyttöön Egyptissä.  Jo egyptiläiset tietävät, että tietyt värit eivät kestä kauan valon vaikutusta.  Vanhin tunnettu papyruskirja Papyrus Prisse on 7,05 metriä pitkä, 14,5 cm korkea ja käsittää 19 kirjoitettua sivua.  Hieraattisella kirjoituksella kirjoitettu teksti lienee peräisin 3350-luvulta eaa.
1800:  Egyptin kirjurit kirjoittavat sanakirjan, joka on vanhin tunnettu tietosanakirjan edeltäjä.  Kirjoitetaan näyttelijä Me-hebin elämäkerta.  Me-heb on maailman ensimmäinen nimeltä tunnettu näyttelijä.
600:  Kiinassa silkille käsinkirjoitettu valmis kirja kääritään rullaksi - chüan (japaniksi maki) kuten myöhemmin paperi.  Silkkikäärön pituus on avattuna kymmenen metriä.  Käärön keppi on kiveä, norsunluuta tai puuta.  Myös kreikkalainen kirja on käärö - kylindroi tai chilindros, joka on tehty papyruksesta.  Käärön molemmissa päissä on (napa)keppi - omphalos, jonka ympäri papyrusta kierretään lukemisen edetessä.  Teksti on kapeina palstoina selis.  Käärökirjassa voi olla piirroskuvitusta.
100-luku eaa:  Roomassa kirjoittajaorja - librarius (latinassa liber - niini, sitten kirja) kopioi tekijän käsikirjoituksen - liber archetypus palstoina - columna.  Orja liimaa kopioimansa papyrusarkit kääröksi volumen (latinassa volvo - kääriä, pyörittää), jonka ensimmäisen arkin alkuun ja viimeisen arkin loppuun hän kiinnittää sylinterin muotoisen tikun tai ohuen kapulan - umbilicus.  Kääröä rullataan luettaessa sinne tänne.  Volyymi  tulee latinasta volumen - papyruskäärö, sitten kirja.  Kapuloiden päihin kiinnitetään norsunluulevy - cornua tai cornus.  Kirjakäärön pergamenttisäiliöön kirjoitetaan nimiö - titulus.  Kirjakäärö on tavallisesti 6-8 metriä pitkä ja 25-30 senttimetriä korkea.  Ilias ja Odysseia vaativat kumpikin 12 papyrusrullaa.  Käärö säilytetään sylinterimäisessä astiassa cista, capsa tai capsula.  Myöhäislatinaksi käärö on rotulus.  Kreikassa kirja on biblos - alkuaan papyruskasvi.

100-luku jaa:  Japanilaisilla on nuottirullia.
400-luku:  Japanissa omaksutaan kiinalainen käärökirja nimellä kansu-bon, jossa kan kirjoitetaan samoin merkein kuin kiinan chüan.

Koodeksi -1500

400-luku eaa:  Kiinassa puu- tai bambutauluja eli kapeita liuskoja kootaan yhteen silkki-, hamppu- tai nahkanyöreillä.  Sidos on ts’e, japaniksi satsu.
100:  Intiassa aletaan pyhiä tekstejä levittää kirjallisessa muodossa kuivatuista palmunlehdistä tehdyille liuskoille.  Kirjoituksen reiällä varustetut palmunlehtisivut sidotaan langalla nipuiksi.  Ehkä tästä saa alkunsa pyhien kirjoitusten nimitys lanka - suutra.  Burmassa taitoskirjat - parabaikit kertovat sanoin ja kuvin Buddhan elämästä.
100 eaa:  Kirja codex-muodossa otetaan käyttöön Roomassa.  Codex, caudex merkitsee alunperin kirjoitusalustana käytettyä puulevyä, sitten puukansiin sidottua kirjaa.  Jo varhemmin valmistettiin puksi- tai sitruunapuusta vahalla, kalkilla tai kipsillä päällystettyjä puulevyjä, joille kirjoitetaan metalli- tai luupuikolla stylus.  Kun puulevyt sidotaan toisiinsa nyöreillä, saadaan codex.  Kaksiosainen koodeksi on diptykon tai codex diptycha, kolmiosainen triptykon tai codex triptycha ja useampi osainen polyptykon.  Pyökkipuusta tulee sana kirja kieliin saksa - Buch, englanti - book ja ruotsi - bok.  Latinan liber merkitsee puunkuorta.

1-300-luku jaa:  Kirjan aukeamalehdistä sidotaan yksivihkoisia kirjoja laittamalla arkit sisäkkäin.  Ne eivät voi olla kovin paksuja.  Ohuesta papyruksesta voi sitoa korkeintaan 50 aukeamaa, jolloin kirjassa on 200 sivua.  Pohjois-Afrikassa koptit alkavat sitoa monivihkoisia tai -arkkisia kirjoja.
84:  Roomassa ommellaan useita pergamenttiarkkeja yhteen, jota sanotaan pergamenttiseksi kirjoitustauluksi - tabellae membranenses.
1-luvun loppu:  Roomalainen runoilija Martialis (43-104) ihmettelee koodeksin etua kääröön verrattuna.  Tällöin on Homeros- ja Vergiliustekstejä koodekseina.  Koodeksi vastaa 10-100 papyruskääröä.
100-luku:  Kohokuva roomalaisen soittoniekan kalkkikivisessä ruumisarkussa esittää nuottikirjaa, luuttua ja kitaraa.
100-luku:  Nuorukainen pitelee avointa codexia käsissään pyhän Pietarin ja Markuksen katakombin seinämaalauksessa.
300-luku:  Diptykon-tauluista tehdään loistomuunnoksia.  Konsulaaridiptykonit ovat usein norsunluusta leikattuja ja korkokuvin koristettuja 30-40 senttimetriä korkeita taideteoksia, joita käytetään käsikirjoitusten suojina.
300-luku:  Kirjansidokset koristellaan kallisarvoisesti ja käytetään jopa jalokiviä.  Arvokkaat sidokset tuhotaan usein kalliiden raaka-aineiden vuoksi, mutta sidoksia säilyy kirjoissa ja museoissa.
300-400-luvut:  Lähi-Idässä erityisesti koptilaisen kirkon piirissä sidotaan kirjoja nahkaan, joissa käytetään applikointia ja leikkauskoristelua sekä erivärisiä nahkalaatuja.  Sidoksia koristellaan metallileimasimilla nahkaan painetuilla ornamenteilla aluksi sokeapainatuksena, myöhemmin kultauksena.  Arabit omaksuvat tämän kirjansidonnan, joka leviää Pohjois-Afrikkaan ja Espanjaan.  Arabit kehittävät nidonta- ja liimaustekniikkaa sekä ornamentiikkaa.  Heiltä ovat peräisin nahkalaadut maroquin - marokkolainen ja chagrin - lannenahka (turkiksi saghry - lanteet).
300-500-luvut:  Koodeksi syrjäyttää käärön eli rullan.
350:  Egyptissä sidotaan pergamenttikirja puisiin kansiin.  Pergamenttikoodeksi syrjäyttää 300-luvulla papyrusrullat.
600-luku:  Bysantissa, Irlannissa ja karolingien valtakunnassa valmistetaan lipassidoksia, jotka ovat korusidoksia.  Kirjansidoksen koristeluun käytetään arvometalleja, emalointia, jalokiviä, helmiä ja norsunluulevyjä.  Varhaisin tunnettu kokonaan säilynyt kirjansidos on langobardien kuningattaren Theolinda (Teodelinda) Pohjois-Italiassa Monzan tuomiokirkolle lahjoittama evankeliumi.  Kirjan kannet ovat kultaa sekä jalokivi-, helmi- ja emaliupotuksin somistetut.  Arvokkaat sidokset on tarkoitettu kuninkaallisille tai kirkon palvelukseen.
650:  Stonyhurstin evankeliumi on sidottu ruskeaan nahkaan, jolla puiset kannet on päällystetty.  Etukannessa on tyylitelty puu sydämenmuotoisine nuppuineen ja neljä omenan tapaista hedelmää.  Takakannessa on koptilaista shakkilautaa muistuttavaa kuviointia.
700-luku:  Bysantissa kirjan kannet koristellaan solulasituksella tai -emalilla.  Solun seinämät ontehty kullasta.
700-luku:  Kiinassa aletaan luopua kirjoitusrullista ja siirrytään taittamaan peräkkäin liimatut arkit sivuiksi.  Etu- ja takasivuun liimataan paperikannet.   Sidos aukeaa kuin haitari.  Haitarisidos on japaniksi orihon.  Jos taitetut aukeamat sivuittain liimataan yhteen tai ommellaan taitteesta yhteen, saadaan perhoskirja.  Liimattu perhossidos on japaniksi detcho ja neulottu yamato-toji.  Kiinassa  taitetut arkit aletaan sitoa irtoreunoista yhteen ja päällystää kirja paperikansilla.  Tämä on japaniksi fukuro-toji.
700:  Euroopassa sidotaan kirjoja nahkaan, mutta niitä on säilynyt vain muutama.  Englannissa tehdään yksinkertaisia puukantisia nahalla päällystettyjä sidoksia, jotka koristetaan sokeapainatuksella.  Kirjan arkkivihot aletaan ommella yhteen kehyksessä.
800-luku:  St Gallenin luostarissa on mestarisidos.  Kansien keskellä on leikattu norsunluulaatta.  Kultaan on upotettu jalokiviä.  Etu- ja takakannessa on pienoismaalauksia.
875:  Norsunluuhun kaiverrettu kirjankansi kuvaa paavia Gregorius Suuri (540-604) kirjoittamassa.  Hänen alapuolellaan on kolme kirjuria, jotka kopioiden monistavat tekstiä.
900-1000-luvut:  Puukannet aletaan päällystää sametilla, silkillä, muilla kankailla, nahalla tai pergamentilla.
989:  Arabialainen kirjailija Mohammed Ibn Ishaq tekee muistiinpanon: kiinalaiset kirjoittavat uskonnollisia kirjojaan ja oppineittensa teoksia paperiarkeille, jotka aukeavat kuin viuhka.
1000-1400:  Misteekit tallentavat kirjoitetun tietonsa codexeiksi tai maalatuiksi kirjoiksi, jotka ovat haitarimaiseksi taitettuja kirjoja. Arkit on valmistettu amate-puun kuidusta, muista kasvikuiduista tai kauriin nahasta.  Arkit on pinnoitettu hienoksi jauhetulla kalkkikivitäytteellä  Tekstejä on maanviljelyyn liittyvistä juhlamenojen kierroista, taivaankappaleiden kulusta taivaalla, aluerajoista ja heidän kanssaan tekemisissä olevista kansoista, dynastisista vallanperimysjärjestyksistä sekä runomittaisia kertomuksia merkittävistä poliittisista henkilöistä.
1104:  Varhaisin tunnettu koristeltu nahkasidos St Cuthbertin evankeliumikirja siirretään Durhamin katedraaliin.  Kirja lienee peräisin 600-luvulta.
1200-luku:  Gotiikan tyylikausi alkaa kirjansidonnassa.
1200-luku:  Bolognassa valmistetaan koodekseja.
1200-1400-luvut:  Nahkasidos yleistyy.
1300-luvun alku:  Varhaisin tunnettu englantilainen kirjailtu sidos on psalttari, joka kuuluu nunnalle Anne Felbrigge.  Hänen isänsä Sir Simon Felbrigge on kuninkaan Richard II lipunkantaja.
1307-27:  Lontoosta löytyy maininta kirjansitojasta Dionisia le Bokebyndere.
1300-luvun loppu:  Ruotsissa Vadstenan luostarissa Petrus Johannis Stekare (-1405) sitoo kirjoja.  Vadstenassa työskentelee myös kirjansitoja Nils.
1400-1500-luvut:  Persia ja Turkki ovat kirjansidontataiteen huippumaita.  Itämaisen nahkatyön mestareita muuttaa Venetsian seudulle, josta itämainen maurilainen kirjansidonta leviää muualle Eurooppaan.
1400-luku:  Saksalaisella alueella otetaan käyttöön nahkaleikkaussidos - Lederschnitteinband ja sokeapainatussidos - Blindruckeinband.  Molemmissa puukansien, yleensä pyökki- tai tammilevyjä, päälle pingotetaan valkaistu vasikan- tai siannahka.  Nahkaleikkaussidoksessa märkään nahkaan työstetään pienoiskorkokuvia.  Sokeapainatussidoksessa korkokuvat painetaan kuvioleimasimilla.  Niitä on monenlaisia ruusukkeita, liljoja, palmunlehviä ja uskonnollisia symboleja.  Usein käytetään metallisia kulmaheloja ja solkia.
1433:  Kirjansitomoissa otetaan käyttöön kannen sokeapainatus.
1439:  Nürnbergiläinen kirjansitoja Konrad Foster painaa kirjainleimasimella kirjoituksia kirjankansiin.
1450:  Ranskassa kirjansitojan Jean Fougère lesken sanotaan sitovan kirjankeräilijälle Orleansin Kaarle kirjoja.
1459:  Normandien herttuan tileissä mainitaan kirjansitoja Marguerite.
1460-luku:  Saksassa keksitään kirjansitojan rulla eli ruletti sidoksen koristeluun.  Rullassa on pronssipyörään kaiverrettu jatkuva koriste.  Pyörä on kiinnitetty kädensijaan.  Koristeaiheita ovat suora viiva, aaltoviiva, kukat ja viinirypäleet ynnä muut.
1460:  Tukholmassa tavataan ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjansitoja.
1470-luku:  Lyypekissä vaikuttaa kirjansitojamestari Johannes (Hans) Byss.
1470:  Kustantajalla Anton Koberger on Nürnbergissä myös sitojia yli sadan työntekijän joukossa.  Kirjansidokset koristellaan pienillä leimasimilla ja merkitään Kobergerin kustantajansidoksiksi.
1470-1530:  Kirja voidaan sitoa pussikirjaksi.  Esimerkiksi hirvennahkaa kiinnitetään puukansiin ja varustetaan kulmaheloilla ja säpillä.  Nahka jatkuu kirjan yläosasta parikymmentä senttimetriä, solmitaan ja siihen kiinnitetään rengas, jolla pussikirja kiinnitetään vyöhön.
1471:  Kirjansitoja Paul Clement tulee Leipzigin porvariksi.
1480:  Englannin kuninkaan Edward IV kirjansidontamaksusta kirjakauppiaalle Piers Bauduyn löytyy maininta silkkinaisesta Alice Claver.  Ei ole varmaa, onko hän kirjansitoja.
1480-1517:  Venetsialainen kirjanpainaja Bernadino de’Benagli jättää vaimonsa perillisille veljen- tai sisarentyttärille Angiola ja Laura rahaa kirjojen sitomisesta, alkukirjainten värityksestä, pergamentin pesusta ja leimasimella koristelusta.
1482:  Johannes Schönsperger painaa ensimmäisenä keltaisia kirjakansia puupiirroksin ja liimaa neulotun kirja-aihion niihin.  Muut seuraavat häntä kuten sitoja ja puupiirtäjä Jörg Schapff.
1499:  Aldus Manutius alkaa Venetsiassa käyttää pientä lehteä kirjan sidoksen koristeena.  Sitä kutsutaan Alduksen lehdeksi.  Hän kaiverruttaa myös pieniä kukkaornamentteja ja arabeskikuvioita.  Nämä teräksiset tai messinkiset leimasimet piccoli ferri tulevat suosituiksi sitojien keskuudessa.  Aldus korvaa kannen puun ohuella ja sitkeällä pahvilla ja jättää soljet ja metallihelat pois.  Tällainen sidos säilyy 1800-luvulle saakka.  Venetsian lisäksi Ferrarassa makulatuuria liimataan yhteen ja puristetaan pahviksi jäykkiä kansia varten.
1400-luvun jälkipuolisko:  Kun kirjoja aletaan painaa, otetaan käyttöön eri kirjan kokoja.  Suurta foliokokoista kirjaa tehtäessä painoarkki taitetaan kerran.  Foliokokoista kirjaa sidottaessa arkkivihkoon neulotaan tavallisesti kolme arkkia.  Latoja latoo valmiiksi arkkivihon 12 sivua ennen painamista.  Ensimmäiselle arkille painetaan sivut 1 ja 12 sekä 2 ja 11.  Siksi kirjakkeita tarvitaan runsaasti.  Kvartossa painoarkki taitetaan kaksi kertaa ja saadaan kahdeksan sivua.  Oktavossa painoarkki taitetaan kolme kertaa, jolloin tulee 16 sivua.  Kirjan kansien koristeluun valmistetaan suuria metallisia kaiverrettuja kuvaleimasinlevyjä ja rullaleimasimia.  Kirjojen selän sidostapa vakiintuu.  Arkit neulotaan paksuihin poikittaisiin hamppunyöreihin eli bindeihin, jotka ovat näkyvästi koholla.  Selkänahka muotoillaan sidosnyörien mukaisesti.  Islamilaisten kirjojen joustava nahkasidos ja sen koristelu lehtikultakoristeilla alkaa vaikuttaa eurooppalaisen sidoksen kevenemiseen.  Euroopassa aletaan käyttää itämaisia vuohen- ja vasikannahan värjättyjä ja pintakäsiteltyjä laatuja marokiini, sahviani ja sagriini.  Sidosnahat ovat laatu- ja hintajärjestyksessä: vuohi, vasikka, lammas, sika, pergamentti, lehmä ja halvimmat haljasnahat.  Vuohennahoista arvokkaimmat ovat marokonnahka eli marokiini - ranskaksi maroquin, oasisnahka, nigeriannahka ja sagriini - ranskaksi chagrin.  Marmoroidun paperin valmistus ja käyttö on itämaista alkuperää.
1400-luvun loppu:  Mainzilainen Peter Schöffer sidottaa painamansa kirjat paikallisilla sitojilla, mutta augsburgilaiset painajat Johann Bämler, Anton Schüssler, Ambrosius Keller ja Erhardt Ratdolt sitovat itse kirjansa.  Nürnbergiläinen Hieronymus Hölzel on painaja-sitoja.
1400-luvun loppu:  Firentsessä Ripolin luostarin kirjapainossa nunnat sitovat kirjoja.
1500:  Venetsiassa nahkaa aletaan käyttää yleisesti kirjansidonnassa.
1500:  Kirjansitoja Peter Clement vanhempi Waldausta tulee Leipzigin porvariksi.