Kirjainmuodot ja typografia 1501-1795         

Saksassa otetaan käyttöön kirjainkoon nimityksiä, jotka ovat yleisiä Pohjoismaissa.  Missaali vaihtelee 48-64 pistettä.  Iso canon on 40-44 ja pieni 32-36 pistettä. Se on alunperin goottilainen kirjain, jota käytetään kanonisten kirjojen ja kirkollisten säännösten painamiseen.  Nimitys tulee Ranskasta.  Teuerdank 24 pistettä tulee runoeepoksesta ritari Theuerdank ja tarkoittaa sekä muotoa että kokoa.  Ruotsissa nimi muuntuu muotoon dyrdank.  Erään selityksen mukaan sekunda eli kaksoismitteli 20-22 pistettä on toiseksi suurin ja tertia (Hollannissa text) 16 pistettä kolmanneksi suurin kirjaimista, joilla raamattuja painetaan.  Suurin on nimiölehdellä.  Johan Georg Drullmannin kirjainnäytteessä 1679 tertian otsikko on Bibel oder Tertia.  Sekundan rinnalla on nimitys text sekunda tai vain text.  Mitteli 14 pistettä on keskimmäinen seitsemästä kirjainkoosta tai kolmesta yleisimmästä tertia, mitteli ja cicero.  Mitteli on Ranskassa St Augustin, Hollannissa Augustin, Englannissa English, Italiassa Silvio ja Espanjassa Atanasia.  Cicero (Hollannissa median) 12 pistettä on aluksi antiikva, jolla painetaan Ciceron puhekokoelmia.  Se omaksutaan yleensä klassikkojen painamiseen.  Brevier eli pikku cicero 11 pistettä on pieni kirjainkoko, jolla painetaan breviariumeja eli rukouskirjoja.  Korpus 10 pistettä on kirjain, jolla painetaan säädöskokoelma Corpus juris civilis.  Toinen nimitys Saksassa, Sveitsissä, Itävallassa, Hollannissa ja Pohjolassa on garamond - garmun (Garmond oder Corpus) hänen kreikkalaisten kirjakkeiden keilistään.  Borgis on yhdeksän pistettä.  Petit eli petiitti kahdeksan pistettä on pienin Suomen vanhojen kirjapainojen leipätekstin kirjainasteista.  Nonparelli kuusi pistettä on Garamondin 1550 markkinoille tuoma koko.  Ranskassa nonpareil on verraton.

1500-luku:  Tieteellisissä kirjoissa otetaan käyttöön liikkuvia osia mobileja.  Nämä tulevat uudestaan 400 vuotta myöhemmin käyttöön varsinkin lastenkirjoissa.  Mobileja käytetään Ingolstadtin yliopiston professorin Petrus Apianus (1495-1552) astronomisessa teoksessa.  Hän hankkii oman kirjapainon, kuten myöhemmin Tycho Brahe.  Puupiirroksin painetaan lisälehti, jossa on ympyröitä, sektoreita ja osoittimia.  Lukija voi leikata ne irti ja kiinnittää narulla peruskuvion keskustaan.

1500-luku:  Saksalaisen kulttuurin vaikutusalueella eli myös Pohjois-Euroopassa käytetään goottilaista kirjainta: kulmikkaasta tekstuurakirjaimesta kehittynyt fraktuura, ja pyöreämpi kansankielisen kirjallisuuden painamiseen tarkoitettu schwabachkirjain.  Latina ja romaaniset kielet sekä englanti ladotaan antiikvalla tai kursiivilla.  Renesanssiantiikva jaetaan kahteen ryhmään venetsialaiseen ja ranskalaiseen.  Molemmat kehitetään käsinkirjoituksesta.  Kirjaimet ovat pehmeitä ja säännöllisiä.  Ylikkeet ovat kookkaita ja alikkeet pitkiä.  Kirjainten avoimet muodot antavat sivulle keveän ulkonäön.  Renesanssikirjaimia käytetään vielä nykyään helpon luettavuuden vuoksi.  Koristeellisten antiikvainitiaalien lisäksi tekstiä koristellaan pienillä typografisilla ornamenteilla kuten Alduksen lehvillä, apilanlehdillä, tammenterhoilla, erilaisilla vinjeteillä ja puupiirroskuvilla.  Ne on kopioitu pääasiassa pohjoissaksalaisten renesanssitaiteilijoiden kuvista.

1500-luku:  Pykälämerkki § ilmaisee siihen liittyvän numeron kanssa uuden osaston alkavan.  Se kehittyy alinea-merkistä.  S-muotoon siirtyminen johtuu osittain siitä, että luodaan lyhennys latinan sanasta sectio - osasto.

1500-luvun alku:  Aldus Manutius tuo kirjanpainajanmerkkinsä nimiösivulle, samoin hollantilainen Josse Bade Pariisissa.  Alduksen kirjanpainajanmerkki on ankkuri, jonka ympärille on kietoutunut delfiini.  Se symbolisoi lujuutta, johon liittyy liikkuvuus ja nopeus: festina lente - kiiruhda hitaasti.  Alciatuksen Emblemata-teoksessa delfiini edustaa ruhtinasta.  Runossa delfiini huolehtii siitä, että myrskyyn joutuneiden merimiesten ankkuri sijoittuu oikein ja turvallisesti.  Aldus on kirjapainojen ruhtinas.  Josse Baden merkki 1509 on ensimmäinen asiallinen kuvaesitys kirjapainosta.

1500-luvun alku:  Nimiösivulla aletaan käyttää koristeellista kehystä.  Saksalaisten nimiöiden tekijöitä ovat baselilainen Urs Graf, Dürer, Holbeinit, Hans Baldung Grien, Hans Weiditz, Cranachin koulu ja Georg Lemberger.  Tukholmalainen painaja Amund Laurentsson käyttää saksalaisten ornamenttikehysten kopioita.  Turun akatemian painaja Peter Hansson käyttää vielä 1650-luvulla Lucas Cranach vanhemman Simson ja leijona-aiheista kehystä.

1500-luku:  Saksassa ja Pohjoismaissa säilyy goottilainen perusluonne schwabachina ja fraktuurana, mutta koristelu saa renesanssin luonteen, joka juhlavissa kehysmuodoissa ja friiseissä, alkukirjaimissa, vinjeteissä ja tekstikuvissa käyttää hyväkseen puupiirrostaidetta.  Tällaiset kirjat ovat kalliita. 

1501:  Aldo Manuzio eli Aldus Manutius (1450-1515) tarvitsee tiiviin pienen kirjaintyypin ja omaksuu humanistien vinon käsinkirjoituksen (Niccolo dei Niccolis) tarkoitukseensa.  Francesco Griffo muotoilee hänelle kursiivin italica.  Aldo Manuzio kustantaa ja painaa kursiivilla suuria klassikkoja siroina oktaavokirjoina.  Versaaleina käytetään aluksi antiikvan versaaleja.  Kursiivi on ensimmäistä kertaa 1501 leipätekstinä eräässä Vergiliuksen teoksessa.  Kursiivista tulee vähitellen korostuskirjain.  Aldus hankkii Venetsian senaatilta ja paavilta kymmeneksi vuodeksi yksinoikeuden kursiivin käyttöön painokirjaimena.

1508:  Lepzigissa käytetään rotundan ja teksturan rinnalla schwabachia.  Antiikin tekijöiden teosten latomiseen käytetään 1511 antiikvaa, 1516 kreikkalaisia kirjakkeita (tätä ennen 1508 puuhunleikattuja kreikkalaisia sanoja) ja 1531 metalliin valettuja heprealaisia kirjakkeita (1520 puisia kirjakkeita).  Nuottikirjakkeita käytetään 1517.

1509:  Ranskassa Henri Estienne omaksuu Alduksen lehden koristeeksi.  Se voi osoittaa uuden kappaleen alkua tai päättää rivin.  Aluksi pienten koristeiden kirjakkeet valmistetaan puusta.  Niitä aletaan valaa typografisiin mittoihin, jolloin niiden käyttö yhdistelminä, nauhoina ja kehyksinä helpottuu.  Sarjakoristeiden käyttö päättyy 1600-luvun lopulla, mutta Suomen ja Ruotsin kirjapainoissa käytetään koristeiden sommitteluun merkkejä: §, (, ), ?, /, |, o ja x.

1510:  Henri Estiennen kirjanpainajanmerkki on Sorbonnen vaakuna, jossa on kultainen kirja ja kolme liljaa.

1510:  Augsburgilainen painaja Hans (Johann) Schönsperger vanhempi leikkauttaa antverpenilaisella ammattimiehellä Joost De Neger kalligrafin Leonhard Wagner käsialan mukaan esifraktuuran eli bastardan.  Se esiintyy painettuna 1513 Maximilianin rukouskirjassa.  Vierusten koristelijat ovat Albrecht Dürer, Lukas Cranach, Hans Baldung Grien, Hans Burkmair ja Jörgen Breu.  Esifraktuuran viimeistelevät 1520-22 nürnbergiläinen kalligrafi Johann Neudörffer (1497-1563) ja nürnbergiläinen punssinleikkaaja Hieronymus Andreae.  Saksassa leikataan 1513-24 kahdeksan fraktuuraa, joka säilyy saksalaisena kirjaimena 400 vuotta.  Fraktuura syrjäyttää schwabacher-tyypin, joka on suosittu 1480-1530.  Fraktuuraa käytetään saksalaisella kielialueella ja Pohjoismaissa 1900-luvulla.  Fraktuurassa on taitteita (latinassa fractus - murtunut, taittunut), joista kirjainmuoto saa nimensä.  Suuraakkosissa on s-muotoisia koukeroita eli elefantinkärsiä.

1510-11:  Muun muassa Johann Schott käyttää Strassburgissa nimiöreunuksia.

1512:  Firenzessä ilmestyy ensimmäinen kaiverrettu nimiösivu teoksessa Tuomas Akvinolainen, Purifica della conscientia.

1513:  Keisarin Maximilian  I sihteeri Vincenz Rockner suunnittelee fraktuurakirjaimen, jolla Johann Schönsperger painaa keisarin rukouskirjan.  Rockner muotoilee 1517 fraktuuran, jonka Hieronymus Andreae leikkaa.  Sillä painetaan Teuerdank.

1513:  Marcellus Silber painaa Roomassa ensimmäisenä etiopialaisilla kirjakkeilla.

1514:  Arnão Guillén de Brocar käyttää hyvin muotoiltuja kreikkalaisia kirjakkeita, mutta ne ovat suurina epätaloudelliset.

1514:  Gregorius de Gregoriis painaa Fanossa ensi kertaa arabialaisilla kirjakkeilla.

1517:  Teuerdank-fraktuura esiintyy ensi kertaa runoeepoksessa Teuerdank, painaja Hans Schönsperger.  Kirjassa on 118 puupiirrosta, joiden tekijöitä ovat Leonhard Beck, Hans Schäufelein ja Hans Burgkmair.  Kirjain on keisarin Maximilian I sihteerin Vincenz Rockner käsialaa, ja Hieronymus Andreae leikkaa punssit.  Teuerdankin muunnos on yleinen Ruotsin ja Suomen painoissa 1600-luvulla.

1517-19:  Skorina huomioi painoasussa (koko, kuvitus ja ladonta) sekä esitystavassa kirjojen helppotajuisuuden.  Tähän on syynä kuten Skorina itsekin toteaa se, että tavalliset ihmiset voisivat paremmin ymmärtää lukemansa.

1520 mennessä:  Kirja vapautuu käsikirjoituksen muodosta ja tulee itsenäiseksi typografiseksi kokonaisuudeksi, jolla on omat kirjaintyypit, muoto eli formaatti ja koristelu.  Antiikva korvaa goottilaisen tyypin paitsi saksankielisillä alueilla ja Pohjoismaissa, jotka ovat Saksan vaikutuspiirissä.  Espanjassa painajat ovat pitkään uskollisia käsikirjoitusperinteelle.  Goottilaista kirjainta käytetään pitkään ennen antiikvan käyttöönottoa.  Otsikko leikataan usein puuhun, ja painopaikka on tavallisesti kolofonissa eli loppukirjoituksessa.

1520-luku:  Vinjettejä aletaan sijoittaa koristeiksi kirjan tai muun painatteen eri osiin.  Viiniköynnöksen lisäksi käytetään arabeski- ja maureskiornamentteja, mutta aihealue laajenee.

1520:  Portugalilaiset juutalaiset pakolaiset painavat Fezissä hepreaksi.

1522-27:  Nürnbergiläinen Hieronymus Andreae leikkaa viidessä koossa fraktuuran Neudörffer-Andreae.

1523:  Augsburgissa Daniel Hopfer suunnittelee koristeita painajalle Sylvan Otmar.  Augsburgilainen Hans Weiditz suunnittelee nimiösivun koristeita ja kaivertaa kirjoihin puupiirroksia.

1524:  Wienissä otetaan ensimmäistä kertaa käyttöön kursiiviversaalit, jotka eräs wieniläinen kirjanpainaja leikkaa.  Kursiivilla painetut kirjat voidaan supistaa duodeesikokoisiksi eli taskukokoisiksi.

1525:  Albrecht Dürer (1471-1528) käyttää “Dürer-fraktuuraa”, joka ei ole hänen muotoilemansa, mittausopillisessa teoksessaan Underweysung der Messung (mit dem Zirckel und Richtscheydt in Linien, Ebenen und ganzen Körpern) - Mittaamisen eli geometrian ohje (harpilla ja viivoittimella viivoissa, tasoissa ja koko kappaleissa), Nürnberg.  Dürer tutkii fraktuuraa teoreettisesti.  Hän käsittelee geometrian lakien soveltamista piirtämiseen, maalaamiseen, kirjainten muotoiluun ja koristetaiteeseen.  Postuumissa teoksessa Vier Bücher von menschlicher Proportion Dürer pohtii ihmisruumiin suhteita.

1525:  Nürnbergin pääpainaja Johann Petri julkaisee kirjasinnäytteen.  Siinä on kolme antiikvaa, kaksi kursiivia, kreikka ja heprea sekä kaksi fraktuuraa.

1529:  Ilmestyy kirjataiteilijan ja ranskan filologin Geoffroy Tory (1480-1533) kirjainmuotoja käsittelevä teos Kukat niityllä - Champ flevry. Au quel est contenu Lart & Science de la deue & vraye Proportiõ des Lettres Attiques, quó dit autremèt Lettres Antiques, & vulgairement Lettres Romaines proportionnees selon le Corps & Visage humain.  Tory koettaa säännöllistää ranskankieltä.  Hän esittää teorian, että roomalaiset kapiteelikirjaimet on muotoiltu säännöillä, jotka perustuvat ihmisvartalon suhteisiin. Tory liittää kirjaimiin ajan tavan mukaan syvää symboliikkaa.  Sama pytagoralainen kirjainten ja numeroiden mystiikka valtaa Kustaa II Adolfin opettajan Johannes Bureuksen.  Tory ehdottaa ranskan oikeinkirjoituksessa käytettäväväksi aksentteja, heittomerkkiä ja sediljiä - cédille c:n alla.  Nämä uudistukset hän toteuttaa 1533 teoksissaan Adolescence clémentine ja Briesve doctrine pour deuement escriptre selon la propriété du langaige francois.  Teoksensa kolmannessa osassa Tory esittelee luomiaan antiikvamuotoja, joita on 13 eri kirjaimistoa.  Tory muotoilee myös symmetrisiä kirjojen somisteita.  Hän saa 1531 ansioistaan kuninkaallisen kirjanpainajan arvon - imprimeur du roi.  Toryn kirjanpainajanmerkki on rikkinäisestä maljakosta kohoava kiertelevä ornamentti, joka koristaa hänen kirjansiteitäänkin.

1530 mennessä:  Pariisissa käytetään antiikvaa ja kursiivia.  !550-luvulle lakitieteen kirjoissa käytetään goottilaista tyyppiä.

1530-luku:  Kolofonin merkitys häviää ja niitä ei 1570-luvulta lähtien enää käytetä.

1530:  Ranskalainen leimasinleikkaaja, kirjakevalaja ja kirjanpainaja Claude Garamond (hän käyttää muotoa Garamont) (1490-1561) muotoilee Pariisissa medievaaliantiikvasarjan Estienne- (Etienne- tai Stephanus-) kustantamolle.  Hänen opettajansa ovat 1510 Simon de Colines ja 1520 Geoffroy Tory.  Garamond ryhtyy harjoittamaan tiettävästi ensimmäisenä kirjakkeenvalajan ammattia.  1541-50 Garamond suunnittelee kuninkaan Frans I kirjasimen - Grec du Roi, joka jäljittelee kreetalaisen kalligrafin Angelos Vergetios kirjoitusta.  Robert Estienne painaa niillä 1543 Pariisissa pamfletin Alphabetum Graecum.  Garamond saa kuninkaalta arvonimen tailleur de caractères du roi eli kuninkaan kirjainten leikkaaja.  Kreikan kirjakkeita on kolmea kokoa: gros parangon, gros romain ja cicéro.  Garamond ryhtyy 1545 kustantajaksi.

1531:  Giuntan kirjanpainajanmerkki merenneito on osa nimiön ornamenttikehystä.  Giunta alkaa myös valaa pieniä kasviornamentteja koristeiksi.

1532:  Matemaatikko ja astronomi Oronce Fine suunnittelee alkukirjaimia, joita käyttää painaja Michel de Vascosan Gerhard Morrhén julkaisemassa kirjassa Protomathesis.  Fine harrastaa kirjankuvitusta ja julkaisee karttoja.

1534:  Frankfurt am Mainissa Hans Sebald Beham tekee Egenolffille puupiirroksia ja nimiökoristeita.

1535-40:  Peter Flötner muotoilee ihmisaakkoset.

1536:  Joos Lambrecht (-1556) alkaa työskennellä Ghentissä.  Hän on painaja, punssinleikkaaja ja kaivertaja sekä vapaa-aikanaan runoilija ja filologi.  Hän kaivertaa oman painajanmerkin: tammi mottoineen Satis quercus - Tarpeeksi tammea.  Hän leikkaa goottilaisen tyypin, neljä antiikvaa ja kursiivin.  Hän painaa 1550 oman kielioppinsa Nederlandsche Spellijnghe.  Lambrecht muuttaa 1553 Weseliin Saksaan kerettiläisyysepäilyistä.

1539:  GM Simonetta painaa Paviassa ensimmäisenä syyrialaisilla kirjakkeilla.

1540-luku:  Pohjoismaissa painetaan saksalaisin kirjaimin, mutta Ruotsissa otetaan rinnalle käyttöön antiikva.  Latina, romaaniset kielet ja englanti painetaan antiikvalla tai kursiivilla.  Kansankielinen kirjallisuus painetaan goottilaisin kirjaimin.  Nämä säännöt pätevät Suomessa alusta alkaen.  Latinalaisen sanan taivutuspääte ladotaan goottilaisin kirjaimin.  Turkulaisen painajan nimi Peter Hanson ladotaan fraktuuralla, Petar Hannuxen Poica fraktuuralla, mutta Petrus Hansonius antiikvalla.

1540:  Georg Apian painaa Ingolstadtissa veljensä astronomi Peter Apian (Bienewitz tai Bennewitz eli Petrus Apianus) (1501-52) teoksen Astronomicum Caesareum.  Siinä on 41 kokosivun kuvaa, joista 21 kuvaan on asennettu kierrettävä kiekko.  Eräs kuva esittää tähtikuvioita ja niiden asemaa eläinradassa.  Puupiirtäjä on todennäköisesti Hans Brosamer.

1543:  Kultaseppä, kirjainmuotoilija, patriisin leikkaaja, kirjakevalaja, painaja ja kustantaja Robert Granjon (Grandjon) (1513-89) on luultavasti pariisilaisen kirjakauppiaan 1504-22 Jean Granjon poika ja toimittaa kursiivia painajille Jean de Tournes ja Sébastien Gryphe.  Hän aloittaa oman yrityksensä ja oppilaakseen tulee Hubert d'Armilliers, joka lienee Lontooseen 1551 saapuva Hubertus Danvillier, fondeur de lettres.  Granjon alkaa 1549 julkaista kirjoja.  Hän työskentelee ensin yksin ja sitten kumppaninaan valaja Michel Felandat 1551 asti.  Granjon muuttaa 1556 Lyoniin, jossa nai kaivertajan ja kuvittajan Bernard Salomon tyttären Antoinette.  Granjon muotoilee 1557 goottilaisen kursiivin painamista varten ja painaa sillä kirjan Innocenzio Ringhieri, Dialogue de la vie et de la mort.  Hän kutsuu sitä nimellä lettre francoise.  Kursiivi on ensimmäinen kirjoitustyylinen kirjaimisto painokirjaimina.  Sillä painetaan Erasmuksen De civilitate morum puerorum libellus eli La Civilité puérile et honête.  Tyyliä aletaan kutsua nimellä caractère de civilité, ja sitä käytetään yli 200 vuotta.  Granjon kustantaa 1558-60 nuotteja.  Hän palaa 1562 Pariisiin.  Granjon leikkaa kirjainpatriiseja 1563-70 Willem Silviukselle ja Christopher Plantinille Antverpenissa, vaeltelee 1570-74 Frankfurtiin tarjoamaan kirjaintyyppejään myyntiin messuilla, Pariisiin 1572-75, Lyoniin 1576-77 ja 1578 Roomaan, jossa hänet työllistävät Stamperia Vaticanan Domenica Basa ja Stamperia Medicean Giambattista Raimondi.  Granjon leikkaa 1579 armenialaisen kirjaimen, jota Basa käyttää 1584 armenialaisessa kalenterissa, ja syyrialaisen, kyrillisen, arabialaisen ja heprealaisen kirjainsarjan.  Goottilaista kursiivia käytetään Belgiassa ja Hollannissa vielä 1800-luvulla.  Granjon suunnittelee noin 50 aakkostoa, joita varten kaivertaa noin 6000 patriisia.

1545-50:  Pariisilainen Guillaume Le Bé (1525-98) leikkaa Venetsiassa heprealaisia patriiseja ja tekee matriiseja Marcantonio Giustinianille, Daniel Bombergille, Mazo dei Parenzalle ja Plantinille.  Hän leikkaa kreikkalaisen tyypin Christoforo Zanettille.

1546:  Humanistien käsikirjoituksissaan 1400-luvulla käyttämät lainausmerkit ottaa pariisilainen painaja Guillaume Le Bret käyttöön.  Niiden nimitys Ranskassa on guillemet.

1547:  Errata esiintyy nuottipainoksessa Glarean, Dodecachordon.

1548:  Tukholmalaispainajan Amund Laurentsson painaman Agricolan suomennoksen Se Wsi Testamenti viimeisellä sivulla on kirjanpainajanmerkki, joka kuuluu vertauskuvalliseen tyyppiin.  Kuva-arvoituksen tapaisesti käsi pitelee pystysuorassa miekkaa, jota tuli ja pilvet ympäröivät - jumalan sanan terävyyden tunnuskuva.  Ympärikirjoituksessa lukee Sermo dei ignitvs et penetrantior qvovis gladio ancipiti - Jumalan sana on kuin tuli ja läpitunkevampi kuin kaksiteräinen miekka.  Samantapaista merkkiä käytti Hans Lufft Wittenbergissä ja käyttää Andreas Petri (Petrejus) Eislebenissä.  Petrin merkissä on lisäksi nimikirjaimet I - Johann ja Justitia - oikeamielisyys ja P - Petrejus ja Peccatum - synti.  Merkki esiintyy 1549 Agricolan teoksessa Se meiden Herran Jesusen Christusen Pina.  Laurentsson käyttää 1551 kirjanpainajanmerkin tapaan Kristuslasta esittävää puupiirrosta Agricolan kirjassa Weisut ja Ennostuxet.  Aihe lienee peräisin Lucas Cranach vanhemman puupiirroksesta, joka on 1509 painettu Wittenbergissä teokseen Heiligthumsbuch.

1550-luku:  Painetun kirjan perusosat ovat käytössä: nimiölehti ja nimiöarkki, teksti, sisällysluettelo, hakemisto ja sivunumerointi.

1550-luku:  Nimiösivulla aletaan käyttää typografisista koristeista ladottua kehystä.  Varsinkin Ranskassa käytetään kehyksetöntä nimiösivua, joka on ladottu geometrisesti.  Ranskassa oppikirjojen arvoa nostaa maininta ad usum delphini - kruununperillisen käyttöön.

1550-luku:  Halvoissa kirjoissa korvataan puupiirroksiset initiaalit, kehyspuitteet ja vinjetit metalliklisheillä, jotka valetaan kaiverrettujen puulaattojen avulla ja asennetaan puukappaleisiin.  Yleistyvät irralliset sarjaornamentit, jotka ovat lehti-, kukka- ja arabeskikuvioita.  Niitä valmistetaan sarjoittain, ja niistä latojat sommittelevat kehyksiä, friisejä ja vinjettejä.

1550:  Painettuihin teoksiin ilmestyvät hindo-arabialaiset numerot.

1553:  Ghentiläinen Peter van den Keere hankkii Joos Lambrechtin talon ja tarvikkeet.  Poikansa on painaja Hendrik vanhempi.  Punssinleikkaaja ja kirjakkeenvalaja Hendrik van den Keere (-1580) nuorempi valaa kirjakkeita 1569-80 Plantinille ja leikkaa noin 40 tyyppiä hänelle.  Suuri osa aineistosta myydään Plantinille, mutta joitain matriiseja valajalle Thomas de Vechter, joka asettuu 1584 Leydeniin.

1559:  Ranskalainen Robert Estienne (Stefanus) (1503-59) kuolee Genevessä.  Hän oli Frans I hovipainaja.  Estienne leikkautti Grecs du Roi- eli kuninkaan kirjasimen.  Hänen täytyi paeta Geneveen, kun papisto vainosi häntä raamatun painattamisesta. Kirjanpainajasuvun esi-isä on Henri Estienne I.  Estienne-suvun kirjanpainajanmerkki on puu, josta on pudonnut oksia, ja jota apostolihahmo osoittaa.  Se on viisaan varovaisuuden tunnus kuten apostolin sanat Noli altum sapere - Älä ole ylimielinen tai Varo pyrkimästä liian korkealle.

1559:  Patriisinleikkaaja Ameet Tavernier (1522-70) on myös painaja.  Hän leikkaa Antverpenissä ensimmäisen hollantilaisen goottilaista kursiivikirjoitusta jäljittelevän tyypin, jota käyttää painamassaan Erasmus Rotterdamilaisen La civilité puérile - De Civilitaten flaamilaisessa versiossa Goede manierlikje seden.  Tästä tulee kirjainmuodon nimitys civilité.

1559:  Ruotsalainen painaja Amund Laurentsson käyttää ensimmäisen kerran Ruotsissa kursiivia Kustaa Vaasan tyttären latinankielisessä hääkutsussa.

1566:  Robert Granjon on Antverpenissä ja valmistaa Plantinille patriiseja ja matriiseja kirjoitustyypistään lettre francoise d'art de main.  Plantin tilasi 1565 Granjonilta kaksi kursiivia ja painoi 1558 aapisen, jossa on kahdeksan sivua ladottu lettre francoisella.

1567:  Plantin julkaisee kirjasinnäytteen Index, sive Specimen Characterum Christophori Plantini kaksi painosta, joista toisessa on 41 erilaista kirjaimistoa ja toisessa 42.  Näytteessä on kuusi heprealaista ja kuusi kreikkalaista kirjaimistoa sekä koristeaineistoa.  Kirjakevalikoimaa täydennetään omassa valimossa valetuilla samarialaisilla, goottilaisilla, etiopialaisilla ja syyrialaisilla kirjaimistoilla.  Pariisista Antverpeniin muuttanut Francois Guyot (-1570) leikkaa patriiseja.  Hänen lankonsa Alexandre Beaujon on kirjakevalaja.  Francoys de lettergieter valaa kirjakkeita, jotka ovat suosittuja myös Englannissa, Scandinaviassa, Saksassa, Espanjassa, Portugalissa ja Etelä-Amerikassa.  Pojista Francois jatkaa isänsä työtä 1597 asti, Christoffel on Plantinin latoja 1582-85 ja sitten Leydenin painajamestari ja Gabriel on vaeltava: Lontoossa John Daylla 1576, Antverpenissä 1579, Middelburgissa 1580-81 ja Lontoossa 1583-88.  Ranskalainen Henri du Tour leikkaa kirjakkeet nuottipainatusta varten, sillä Plantinilla on katolisen kirkon yksinoikeus liturgisten kirjojen painamiseen.  Näytteessä 1579 on 66 kirjaimistoa.

1567:  Kuningatar Elisabet I määrää leikattavaksi kirjaintyypin irlanninkieltä varten tarkoituksena painaa uusi testamentti ja anglikaaninen katekismus.  Kuitenkin ensin painetaan iiriksi runo Philip O'Huiginn, Tuar Ferge Foighide (Irishe balade) 1571.

1569:  Andres de Angulo käyttää Alcalássa antiikvaa Alvar Gomez de Castron kirjoittamassa kardinaali Ximenezin elämäkerrassa.  Ennen häntä Sancho de Nebrija käytti 1533-52 antiikvaa Granadassa.

1574-76:  Mstislavetsin vaikutus kirjapainoalan sekä kirjataiteen tulevaan kehitykseen on hyvin hedelmällinen.  Hän luo oman graafisen koulukuntansa, omaperäisen koristeellisen kaiverrustekniikan.  Tämä vaikutus on nähtävissä monien niiden valkovenäläisten, ukrainalaisten ja venäläisten kirjanpainajien töissä, jotka vaikuttivat monien vuosikymmenten ajan 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa.

1577:  Joannes Gonsalves leikkaa Amballakkadussa Trichurin lähellä ensimmäiset malabar- eli malayalam- ja tamil-kirjakkeet.  Yhtään painotuotetta ei ole säilynyt.

1580:  Louis Elzevier ottaa käytäntöön erikseen kirjaimet I ja J sekä U ja V.  Pienaakkosina niiden erottelu on aikaisemmin ollut jonkin verran käytössä.

1585:  Kiinalaisia kirjoitusmerkkejä esiintyy tiettävästi ensi kerran länsimaisessa kirjassa Juan Gonzalez de Mendoza, Historia de las cosas mas notables, rites y costumbres del gran Reyno de la China.  Painaja on roomalainen V Accolti.

1590-luku:  Kirjoissa sivunumerointi tulee vallitsevaksi lehtinumeroinnin sijaan.  Myös palstojen numerointia käytetään.

1590 alkaen:  Barokki heijastelee aikaa.  Kirjaimet aletaan johtaa kuparipiirroksen täsmällisistä muodoista.  Kirjaimiin tulee ohuen ja paksun viivan kontrastia sekä tekstisivulle ohuen ja paksun vaihtelun jännitettä.

1592:  Frankfurt am Mainissa Egenolff-Bernerin kirjakevalimon Conrad Berner (-1606) julkaisee Euroopan vanhimman tunnetun kirjakevalimon kirjasinnäytteen.  Siinä on useita antiikvoja, kursiiveja ja kreikkalaisia kirjaimistoja, joiden leikkaajia ovat Garamond, Granjon, Haultin ja Jacques Sabon, sekä koristeita.  Näytteessä mainitaan kirjaintyypin muotoilijan nimi.

1595:  Plantinin vävy painaja Gilles Beys ottaa käyttöön kirjaimet J, j, U ja u.

1596-1644:  Japanissa typografia kehittyy.  Keisarillisissa laitoksissa choku-han -teksti on kiinaa ja kirjake kaisho on suuri ja neliömäinen kiinalaisen kalligrafian mukainen.  Kun tuotetaan kana-järjestelmällä kirjoitettuja teoksia, kirjake heijastelee käsikirjoituksen kalligrafiaa.  Tuloksena on kirjake sosho eli kirjoituksen kursiivimuoto, jossa yhdistetään merkit ja kana toisiinsa.  Kirjake saattaa esittää kahta tai useampaa yhdistettyä kana-symbolia.

1596:  Teoksessa Hans Lencker, Perspectiva literaia, Nürnberg on kirjainten perspektiivikuvia.

1500-luvun loppu:  Nevezha on taitava typografi, taiteilija ja kaivertaja.  Hänen vaikutuksensa näkyy koko 1600-luvun venäläisen kirjan muotoutumisessa.

1600-luku on kuparikaiverrusten ja frontespiisin - latinaksi frontispicium eli kirjan kuvitetun nimiölehden ja nimiönliitteen vuosisata.

1600-luku:  Japanissa Edo-kaudella lähes säännölliseti kirjoissa on kolofoni okugaki - taakse kirjoitettu.  Aluksi kolofonissa on päiväys, kustannuspaikka joskus kaupunki ja joskus tarkka osoite.  Myöhemmin kolofoni sisältää vielä muita tietoja.

1600-luvun alku:  Nimiösivujen koristelussa siirrytään kirjankuvituksessa yleistyneisiin kuparipiirroksiin.  Kuparipiirrosnimiön rakenne pohjautuu puupiirrosnimiöön.  Kalligrafisesti kirjoitettu nimeke sijoitetaan ympäröivään kehykseen.  Nimiösivuaukeamassa Christoph Welhammer, Susanna die Keusche, Wolfgang Endter, Nürnberg 1639 on vasemmalla tekijän kuparipiirrosmuotokuva ja oikealla kuparipiirrosnimiö.  Kirjaan liitetään usein lisäksi typografinen nimiö, jossa on mainostekstiä.

1605:  Juan de la Cuesta painaa Madridissa Cervantesin Don Quijoten ensimmäisen osan.  Painajanmerkin motto on Spero lucem post tenebras - Odotan valoa pimeyden jälkeen.  Kirjan nimiölehti on ajalle tyypillinen.  Ylimpänä lukee antiikvalla suuraakkosin: EL INGENIOSO / HIDALGO DON QVI- / XOTE DE LA MANCHA, kirjainkoko pienentyen riveillä alaspäin mentäessä.  Tämän alla mainitaan kursiivilla tekijä: Compuesto por Miguel de Ceruantes / Saauedra.  Vanhaan tapaan u- ja v-kirjaimet eivät aina vastaa u- ja v-äänteitä.  Tämä tieto toistuu muualla sanan tasa kanssa osoittaen kirjan myyntihinnan ja sanan licencia kanssa , joka myöntää kirjailijalle kymmenen vuoden tekijänoikeuden.  Tekijännimen alla on yksi rivi, joka ilmaisee omistuksen:  DIRIGIDO AL DVQVE DE BEIAR (Béjar) / ja sitten: Marques de Gibraleon (Gibraleón), Conde de Benalcacar (Benalcázar), y Baña-/res, Vizconde de la Puebla de Alcozer (Alcocer), Señor de / las villas de Capilla, Curiel, y / Burguillos.  Nimiölehden yläosa yhdistää tekijän hänen suojelijaansa, jolta tekijä odottaa tukea ja palkkiota.  Melkein koko sivun täyttävän painajanmerkin vasemmalla puolella on Año, ja oikealla 1605.  Sivun pohjalla on kolme riviä tekstiä: CON PRIVILEGIO, / EN MADRID, Por Iuan de la Cuesta. / Vendese en casa de Francisco de Robles, librero del Rey nro señor.  Nämä ovat riittävät tiedot: kuninkaallinen etuoikeus, painopaikka ja painajan nimi sekä myyntipaikka.

1611:  Johannes Bureus on ensimmäinen ruotsalainen kirjainmuotojen piirtäjä ja todennäköisesti myös leikkaaja.  Hän muotoili myös maailman ensimmäiset riimukirjainmuodot, jotka hän kaiversi 1599 kupariin ja painoi suurelle arkille.  Hänellä on yksinoikeus painaa aapisia ja painaa riimukirjaimilla.  Bureuksen aapiset vuodesta 1611 lähtien on ladottu paitsi fraktuuralla, schwabachilla, Guyot-antiikvalla ja aldinilais-saksalaisella kursiivilla myös riimukirjaimilla.  Valaja on Andreas Gutterwitz.  Toisen erän riimukirjaimia mahdollisesti muotoilee professori Olof Rudbeck, jonka kirjakevalimossa kirjakkeet valetaan.  Bureuksen oppilas Georg Stiernhielm käsittelee myös pytagoralaista kirjainmystiikkaa.  Teoksessaan De analogia rerum et verborum - Sanojen ja asioiden analogia hän kehittää äänen psykologisen sointuarvon.  Suomessa riimukirjaimia esiintyy 1650 Michael Wexioniuksen väitöskirjassa De Lingvis Turussa.

1611:  Robert III Estiennen entinen työntekijä punssinleikkaaja, kirjakevalaja ja painaja Jean Jannon (1580-1658)  perustaa kirjapainon Sedaniin.  Hän leikkaa pienen kirjaimen, jota käytetään ensi kerran 1625 latinankieliseen Vergilius-teokseen.  Kirjaintyyppi tulee suosituksi nimellä petite Sédanaise.  Jannon oli 1610 saakka painajamestari Pariisissa, mutta protestanttina joutui lähtemään sieltä.  Hän julkaisee 1621 kirjainnäytteen Espreuve de caractères nouvellement taillez, joka sisältää 11 antiikvaa, kahdeksan kursiivia, yhden heprean ja sarjan kahden rivin alkukirjaimia.  Imprimerie Royale hankkii Jannonin kirjakkeita ja kutsuu niitä nimellä caractères de l'université.

1616:  Kirjakevalaja, painaja ja kustantaja Georg Leopold Führmann julkaisee Nürnbergissä kirjainnäytekirjan.  Monet tyypeistä ovat Führmannin leikkaamia.

1618:  Hollantilainen kirjakevalaja ja painaja Peter van Selow tulee Saksasta Tukholmaan kuninkaan Kustaa II Adolf kutsusta valamaan venäläisiä kirjakkeita Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan ortodoksiselle väestölle tarkoitettujen kirjojen painamiseen.

1621:  Juan González julkaisee Madridissa teoksen Fray Caro de Torres, Historia de las Ordenes militares, jossa on kaiverrettu frontespiisi.  Taiteilija on flaamilainen Alardo de Popma.

1625:  Ranskan Rooman lähettiläs Francois Savary de Brèves (-1627) muotoilee syyrialaiset kirjaimet, joilla painetaan ensi kerran Pariisissa arabialainen psalttari.  Hän muotoilee itämaisia kirjaimia käsikirjoitusten mukaan, ja Guillaume II Le Bé leikkaa punssit.  Jacques de Sanlecque (1573-1648) leikkaa myös itämaisia kirjaimia de Brèvesille.  Hän julkaisi Roomassa 1613 alkaen itämaisilla kielillä kirjoja, joiden painaja on Etienne Paulin (Stefano Paolino).  Kolofonissa lukee Romae, ex typographia Savariana, excudebat Stephanus Paulinus.  Lesken kuoltua 1631 Antoine Vitré ostaa 1632 perillisiltä kuninkaalle itämaiset patriisit ja matriisit, joita käytetään Le Jayn polyglottiraamattuun 1628-45.

1628:  Sedan(noise)-kirjaketta (noin viisi pistettä) käytetään eräässä Horatius-painoksessa.  Sen tekijä on sedanilainen Jean Jannon (1580-1658).

1628:  Stamperia Vaticana et Camerale julkaisee Vatikaanin painon kirjainnäytteen Indice de Caratteri.  Niistä puuttuvat J, j, U ja u.

1634:  Moskovan painon Vasili Fjodorovitsh Burtsov-Protopopovin kirjoissa käytetään kansanomaista kuvitusta, ornamenttipiirroksia, jotka muodostavat taidokkaita friisejä, loppuvinjettejä ja nimikehyksiä.  Burtsov käyttää 1641 myös ensimmäisenä Moskovassa nimilehteä ja sisällysluetteloa kirjassa Kanonik - Kaniikki.

1636:  Congregatio de Propaganda Fide julkaisee Roomassa koptilaisten kirjainten näytteen.

1643:  Arseni Suhanov muotoilee hyvin kapean ja laihan kyrillitsan, jota synodaalipainossa kutsutaan nimellä arseniska.

1643:  Pariisilainen kalligrafi Pierre Moreau muotoilee kirjoituskirjaimen muotoisen kirjakkeen.

1643:  Imprimerie Royale julkaisee kirjainnäytteen.

1646:  Ranskalainen Jacques Callot käyttää teoksessaan Lux claustri esittäviä vinjettejä.  Puupiirroskoristeina tulevat käyttöön kukka-, maljakko-, putto- ja muut aiheet.

1646:  Jumaluusopin ylioppilas Sven Gelzenius (1619-76) lähettää Turun akatemian konsistorille näytteeksi kirjakkeita, jotka hän on itse valanut leimaamistaan matriiseista, ja tarjoutuu valamaan kreikkalaiset kirjakkeet.  Konsistori tekee tilauksen.  Gelzenius esittelee 1648 konsistorille jälleen kirjakkeidensa näytteitä ja työvälineensä.  Hän anoo nöyrästi varoja työn jatkamista varten kuten "1 alasimen à 1 R:taalari, yhden pannun, 3 kpl vasaroita, 1 leiviskän lyijyä, tinaa, spisglassia (antimonia) ym", ja saa 100 taalaria kuparirahaa.  Kreikkalaisia kirjakkeita on 1649 neljä leiviskää valmiina, ja myöhemmin viisi leiviskää, kahta naulaa vaille, jotka hän lupaa ensi tilassa valmistaa "ohukkeista ja aksenteista".  Näin niukoin varoin ja yksinkertaisin keinoin kirjapaino selviytyy tehtävistään.  Alkukantaisista oloista huolimatta Suomen ensimmäisen matriisien tekijän ja kirjakkeiden valajan kirjakkeet ovat kauniit, tasaiset ja selkeät.

1647:  Hollantilainen kultaseppä Christoph van Dijck (Christoffel van Dyck) (1601-72) avaa Amsterdamissa valimon.  Hän leikkaa useita kirjaintyyppejä muun muassa antiikvakirjakkeet ja kursiivin maansa kirjapainoille.

1648:  Jacques de Sanlecque II (-1660) jatkaa isänsä työtä jättäen yrityksen leskelleen.  Poika Jean (-1716) johtaa valimoa jättäen sen pojalleen Jean-Eustache Louis (-1778).  Lottin painaa 1757 kirjainnäytteen Epreuves des Caractères du fond des Sanlecques, sillä valimo myytiin 1734 nancylaiselle Haenerille.  Näytteessä on myös nuotteja.

1651:  Hollantilainen kirjasinten piirtäjä ja punssinleikkaaja Anton Janson (1620-87) on amsterdamilaisen Christoph van Dijckin oppilas.  Janson saapuu kirjakkeen valamista opiskeltuaan 1651 Frankfurt am Mainiin ja 1656 Leipzigiin, jossa aluksi hoitaa painajan Timotheus Ritzsch valimoa.  Täällä hän ostaa 1658 painajan Johann Erich Hahn valimon ja perustaa 1659 kaupungin ensimmäisen kirjakevalimon, jossa luodaan Jansonin antiikva.

1660:  London Gazette siirtyy kaksipalstaisuuteen, mutta tämä yleistyy Keski-Euroopassa 1700-luvulla ja Suomessa 1830-luvulla.

1664:  JL Vietor julkaisee Giessenissä kirjapainon ammattioppikirjan formaattikirjan, joka sisältää muun muassa formaattimuistion.

1665:  Nicholas Nicholls julkaisee Englannin ensimmäisen kirjakevalimon kirjainnäytteen.

1673:  Cyriakus Pistorius julkaisee Baselissa kirjainnäytteen.

1678:  Dirk Voskens ja Johannes Adams hankkivat Blaeun kirjakevalimon.  Mahdollisesti Voskens opettaa unkarilaiselle Miklós Kisille (1650-1702) patriisin kaiverrusta ja valamista.  Kis painaa 1685 Amsterdamissa unkarilaisen raamatun omilla kirjakkeillaan.  Hän lähtee 1689 Unkariin Kolozsváriin, johon perustaa painon ja kirjakevalimon.  Kis leikkaa neliömäisen heprean kirjaimiston sekä armenialaisen ja gruusialaisen eli georgialaisen kirjaimiston.

1680:  Unkarilainen Miklós (Nicholas) Kis (1650-1702) piirtää ja leikkaa Amsterdamissa antiikvatyylin, jolla painetaan 1685 raamattu unkariksi.  Kis palaa 1689 Transsylvaniaan.  Kisin antiikva tulee myöhemmin kuuluisaksi Janson-leikkauksena, ja sitä käytetään Ruotsissa.  Carl von Linné ei tyydy tähän, vaan esittää, että kirjanpainaja Lars Salvius hankkisi Hollannista hienot Descendian Romyn- ja Descendian Cursif-kirjaintyylit teoksensa Flora Svecica toista painosta varten.  Salvius liittää Linnén kirjeen kansliakollegiolle lähettämäänsä tullivapausanomukseen.  Museo Misztótfalusi Kis Miklós avataan 1991.

1680:  Leipzigissa käytetään ensiksi Saksassa armenialaisia kirjakkeita, kun Justus Brand painaa armenialaisen käännöksen.

1680-1823:  Englannissa suurissa kirjapainoissa arkintunnusten lisäksi käytetään painokoneen numeroa, joka osoittaa, mille painokoneelle kehilö viedään painettavaksi.  Numeron avulla pystytään seuraamaan eri painajien ahkeruutta ja määrittämään palkka.

1683:  Diego Dises perustaa kirjakevalimon Madridiin, mutta se suljetaan pian.  Hänen kirjaimiaan on teoksessa Burlas de la fortuna, Madrid 1688, joka on käännös kirjasta Giovanni Loredano, Scherzi geniali.

1684:  Johann Holst painaa Sultzbachissa teoksen Daniel Michael Schmatzen, Neu-vorgestelltes Auf der Löblichen Kunst Buchdruckerey Gebräuchliches Format-Buch.  Siinä annetaan monenlaisia ladontaohjeita.

1690:  Englantilainen Thomas Grover leikkaa korukursiivin Union Pearl.

1692:  Aurinkokuningas Ludvig XIV asettaa nelihenkisen komitean pohtimaan oman kirjaimiston suunnittelua kuninkaallisen kirjapainon käyttöön.  Kirjaimet ehdotetaan muotoiltavaksi harpilla ja viivottimella 48x48 eli 2304 ruutuun jaetussa neliössä.  Punssinleikkaaja Philippe Grandjean de Fouchy (1666-1714) leikkaa 1694 kirjakkeet Romain du Roi oman makunsa mukaan.  Alkukirjaimia täydennetään 1702.  Hänen apulaisensa Jean Alexandre viimeistee antiikvan 1745.  Se on ensimmäinen konstruktiivinen antiikva.

1693:  Oxfordin yliopistopaino julkaisee ensimmäisen kirjainnäytteensä.

1600-luvun loppu:  Englannissa yritetään määritellä typografinen mittajärjestelmä, joka perustuu englantilaiseen jalkamittaan.

1700-luku on vinjettien vuosisata.

1700-luku:  Kolmas nimiösivu vain nimekettä varten yleistyy.  Sitä sanotaan likanimiöksi - saksaksi Schmutztitel ja ranskaksi faux titre - väärä nimiö.  Likanimiö suojaa kuparipiirrosnimiötä ja ilmaisee nimekkeen.  Kuparipiirrosnimiö jää vähitellen pois, ja tilalle tulee klassinen ladottu nimiö.  Likanimiö jää suojaamaan varsinaista nimiösivua.

1700-luku:  Teräspatriisin leikkaajat kaivertavat kaksi patriisia viikossa, jos kaksi työskentelee yhdessä.  170 merkin lajitelman kaivertaminen kestää lähes kaksi vuotta, vaikka työpäivä on 12-16 tuntia.  Patriisilla lyödään pehmeään kupariin matriisi, jolla kirjakkeet valetaan valinlaitteessa.  Kirjakevalaja valaa 3000-4000 kirjaketta päivässä.

1700-luku:  Kuparipiirroksista omaksutaan kaunokirjoituksen muotoja painokirjaimiksi.

1700-luku:  Saksassa yli 90 prosenttia kirjoista ladotaan fraktuuralla.  Antiikvalla ladotaan latinankieliset, tieteelliset ja ulkomaisten kirjailijoiden teokset.

1700-luvun alku:  Turun kirjapainossa on sarjakoristeita, vinjettejä, alkukirjaimia eri muotoja sekä koristeina arabeskejä, kukkakuvioita, maljoja ja naamioita.  Kuvalaatat ovat karkeatekoisia puupiirroksia.  Hautajaisrunoissa käytetään ruumispaarivinjettejä.  Promootiolehtisissä on promovendien säteenmuotoiseksi säteettäisesti sommitellut nimet, jolla kierretään arvojärjestys.  Kyyhkyset ja hääparit, viikatemiehet, enkelit ja laakeriseppeleet viittaavat rakkauteen, kuolemaan tai opilliseen uurastukseen.  Rokokoo-tyyliset passepartout-alkukirjaimet tulevat käyttöön.  Valtasijallaan istuva Minerva ja lentoon kohoava Fenix-lintu esiintyvät promootiojulkaisuissa ja muissa akateemisiin juhliin liittyvissä painatteissa.

1702:  Imprimerie Royale painaa teoksen Médailles sur les principaux événements du règne de Louis le Grand, jossa käytetään ensi kertaa antiikvaa romain du roi.  Sen muotoilija Philippe Grandjean on premier graveur du roi pour son Imprimerie du Louvre - Louvren kirjapainon kuninkaallinen ensimmäinen kaivertaja.  Hän on kaivertanut punsseja 1694 lähtien.  Grandjeanin kuoltua 1714 työtä jatkavat hänen oppilaansa N Alexandre ja tämän vävy Louis Luce (-1773).  Kun romain du roi valmistuu 1745, se käsittää 21 kokoa antiikvaa ja kursiivia sekä 20 sarjaa antiikva- ja kursiivialkukirjaimia.  Ranskan kirjainmuotoilijat jäjittelevät kuninkaan antiikvaa.  Luce muotoilee ja leikkaa omia tyyppejä.

1704-05:  Pietari I eli Suuri (1672-1725) modernisoi kyrillisen kirjaimiston ja ottaa arabialaiset numerot käyttöön.  Hän kaiverruttaa 1704 Hollannissa punssit ja valattaa uudet antiikvaa muistuttavat kirjakkeet niin sanotut maalliset tai siviilikirjaimet.  Näillä painetaan 1705 Moskovan synodaalipainossa sanomalehteä ja useita historiallisia ja matemaattisia teoksia.

1704:  Johannes Pistorius julkaisee Baselissa kirjainnäytteen.  Siinä on 180 kirjainmallia, merkkejä, linjoja, ornamentteja ja nuotteja.

1707: Pietari Suuri antaa kirjainuudistuksen Elias Kopievitshin tehtäväksi, mutta osallistuu ehkä itsekin niiden luonnosteluun.  Originaalipiirrosten tekijä on esikuntapiirtäjä Kulenbach.

1708:  Maurinars Bernard de Montfaucon julkaisee Pariisissa ensimmäisen teoksen kreikkalaisten kirjainten historiasta Palaeographie graecan.  Sana paleografia tulee yleisesti merkitsemään vanhan ja keskiajan kirjaintietoa.

1708:  Moskovan painosta ilmestyy Slaavilaisen maanmittauksen geometria.  Se on ensimmäinen uudella kirjasintyypillä ladottu kirja.  Tätä kirjasintyyppiä kutsutaan grazhdanskaja azbuka tai grazhdanski - siviiliaakkosiksi, koska niiden tarkoituksena on korvata aikaisemmin uskonnollisten kirjojen painamiseen käytetty kirjasintyyppi uudella, epäuskonnollisen kirjallisuuden painamiseen sopivalla kirjaimistolla.  Todennäköisesti itse Pietari Suuri luonnosti uudet kirjasintyypit, ja kirjasinten originaalipiirrokset teki esikuntapiirtäjä Kulenbach.  Stanssit ja matriisit valmistettiin Pietarin aikaisempaan versioon 1699 Amsterdamissa ja myöhemmin Moskovassa, kirjakkeet taas valettiin Moskovan painossa.  Näihin uusiin venäläisten siviiliaakkosten kirjainmuotoihin perustuvat monet entisen Neuvostoliiton, Bulgarian ja Serbian kansojen aakkoset.

1708:  Englantilainen Grover-valimo muotoilee ensimmäisen täysin koristeellisen kirjaimen Union Pearl.

1710:  JF Gleditsch painaa Leipzigissa ensimmäisen tieteellisen painokirjakkeiden tarkastelun Paul Pater (1656-1724), De Germaniae Miraculo... typis literarum earumque differentiis dissertatio.

1715:  Ranskan kuningas määrää leikattavaksi kiinalaiset kirjakkeet, jotta saatasiin painettua kuninkaallisen kirjaston kiinalaisia teoksia.  Orientalisti Etienne Fourmont (1683-1745) johtaa työtä.  Hänen kuolemansa jälkeen työtä jatketaan vasta 1811.  Napoleonin määräyksestä painetaan 1813 Basilen kiinan sanakirja.

1718:  Saksalainen Bernhard Cristoph Breitkopf (1695-1777) perustaa kirjapainon ja kirjakevalimon Leipzigiin.  Hänen poikansa Gottlieb Immanuel (Jhann) Breitkopf (1719-94) on johtava saksalainen kirjanpainaja.  Hänen laatimansa on nykyaikaistettu fraktuura sekä musiikkinuottien ja karttojen latomistapa.  Toiminimeksi otetaan 1795 Breitkopf & Härtel, kun siihen liittyy Gottfried Christian Härtel, josta 1800 tulee liikkeen omistaja.

1720:  Englantilainen kaivertaja, kirjanpainaja ja kirjakkeenvalaja William Caslon (1692-1766) aloittaa perustamassaan Englannin ensimmäisessä kirjakevalimossa kirjakkeiden valmistuksen leikkaamalla arabian ja koptin patriisit. Hänen kirjainmuotonsa ovat erinomaiset verrattuna Englannin tasoon.  William Bowyer julkaisee 1725 hänen antiikvallaan kirjan Anacreon lopussa huomautukset.  Hän lähettää ensimmäisenä Englannissa kirjasinnäytteet.  Caslon esittelee 1734 kirjasinnäytteessä antiikvoja, kursiiveja, kolme goottilaistyyppiä ja itämaisia kirjaimistoja kreikka, kopti, armenia, samaria, heprea, syyria ja arabia yhteensä 47 kirjainta.  Caslonin kirjaimista tulee pariksi sadaksi vuodeksi kansalliset kirjaimet, joita käytetään myös Pohjois-Amerikassa.  Caslon ja John James hankkivat 1739 yhdessä valimon Robert Mitchell nuottimatriiseineen.  Poika William (1720-78) liittyy 1740 yritykseen ja poika Thomas on kirjakauppias.  William nuoremman pojat William ja Henry (-1788) jatkavat.  William III (1754-1833) myy 1792 osuutensa äidilleen (-1795) ja Henryn leskelle (-1809) ostaakseen Jackson-valimon.  William IV (1780-1869) johtaa valimoa 1819 saakka.  HW Caslon jää 1873 eläkkeelle.  Stephenson Blake-yhtiö hankkii 1819 Caslonin valimon. ja se toimii 1937 saakka.

1723:  Pariisissa annetaan ohjeet keilinmitan yhtenäistämiseksi.

1730:  Punssin leikkaaja ja kirjakevalaja Jean Pierre Fournier (tunnetaan nimellä Fournier l'aîné - vanhempi) (-1783) hankkii Le Bén kirjakevalimon, jota isä Jean Claude Fournier johti monta vuotta.  Fournier vanhempi jättää valimon kolmelle tyttärelleen.

1737:  Ranskassa kirjainmuotoilija, punssin leikkaaja ja kirjakkeenvalaja Pierre Simon Fournier le jeune eli nuorempi (1712-68) aloitti 1736 omalla valimollaan.  Isä Jean Claude ja vanhempi veli Jean Pierre ovat kirjakevalajia.  Hän luo typografisen mittajärjestelmän perusajatuksen teoksessaan Tables des proportions des différens caractères de l'imprimerie.  Perusyksikkönä on yksi typografinen piste, joka on 1/6 nonparellikeiliä.  Sen suuruus on 0,93 nykyisestä didot-pisteestä.  Fournierin järjestelmä on pitkään käytössä muun muassa Belgiassa.  Pisteen paksuus on 0,35 mm.  Fournier leikkaa useita koru- ja ääriviiva- eli konttuurikirjaimistoja, piirtää ja kaivertaa pieniä koristeita, joista taitava latoja voi valmistaa kukkakoreja, ruusukimppuja ynnä muuta.  Fournier on pienten ornamenttien mestari.  Fournier julkaisee 1742 Pariisissa ensimmäisen kirjainnäytteensä Modéles de Caractères de l'imprimerie et des autres choses necessaires audit art.  Hän laajentaa teoriaansa 1742 ilmestyvässä painoksessa.  Hän kaivertaa kaksi kirjoituskirjainsarjaa, jotka perustuvat Rossignolin käsialaan.  Fournier leikkaa hieman yli 30 vuodessa kaikkiaan 60 000 patriisia 147 täydellistä kirjaimistoa varten, joiden koko vaihtelee 5-84 pistettä.  Hän julkaisee 1756 nuottinäytteen Essai d'un nouveau caractère de fonte pour l'impression de la musique, josta ei ole säilynyt yhtään kappaletta.  Muutaman vuoden kuluttua hänen nuottiladontaansa tarvitaan 147 kirjaketta viidessä koossa.  Nuotit ja viivasto painetaan yhdellä kerralla.  Fournier julkaisee 1765 teoksen Traité historique et critique sur l'origine et le progrès des caractères de fonte pour l'impression de la musique.  Hän patentoi 1762 nuottikirjakkeet ja julkaisee 1763 kirjan Traité de l'imprimerie musicale.  Fournier esittää 1764 Pariisissa teoksessaan Manuel typographique kirjapainon pistejärjestelmänsä.  Se perustuu Pariisin jalkaan, ja yksi piste on 0,347 mm eli 1/864 jalkaa tai 0,0137 tuumaa.  Manuel typographique I osan motto on: “Elämän välttämättömimpien asioiden jälkeen ei mikään ole kirjoja arvokkaampaa”.  Siinä käsitellään patriisien kaiverrusta, matriisien valmistusta, kirjakkeiden valamista ja typografista mittajärjestelmää.  16 kuvaa esittää kirjakevalajan työvälineitä.  Pohditaan ladontamuotoilua, rivivälejä ja kirjainten tasausharvennusta.  Hän sisällyttää kirjaansa luettelon tuolloin Euroopassa toimivista kirjakevalimoista.  Ranskassa Imprimerie Royalen kokoelmissa on patriiseja eli stansseja, jotka on leikannut Garamond (Grecs du Roi);  Fournier vanhemman (tekijän veli) valimo, jossa on Guillaume Le Bé I:n matriiseja ja patriiseja sekä Garamondin ja Simon de Colinesin; Sanlecquen valimo, jossa Jacques de Sanlecquen patriiseja ja viisi muuta valimoa Pariisissa että kaksi Lyonissa.  Fournier luettelee 23 saksalaista valimoa, joista kuuluisimmat ovat Lotther Frankfurtissa ja Breitkopf Leipzigissa.  Hollannissa on kolme valimoa Amsterdamissa muun muassa Van Dijckin seuraaja Jean Bus, yksi Haarlemissa nimittäin Wetsteinin valimo, jonka Enschedé otti haltuunsa, ja neljä muuta.  Antverpenissa on Plantin-Moretuksen valimo, nyt Plantin-museo.  Englannissa on vain neljä kirjakevalimoa: Cottrell Oxfordissa, James Watson Edinburghissa, Caslon Lontoossa ja Baskerville Birminghamissa.  Italian muutamasta valimosta kuuluisin on Vatikaanissa, jonka Granjon perusti 1578.  Siellä on itämaisia kirjakkeita, joilla Tipografia della Propaganda painoi kirjoja itään meneville lähetyssaarnaajille.  Kaksi valimoa on Espanjassa ja Venäjällä, yksi Ruotsissa, Kööpenhaminassa, Lissabonissa ja Varsovassa.  Osa II valmistuu 1768.  Siinä esitellään aluksi kirjoja koskevia teoksia, mutta tärkein sisältö on Fournierin luomien kirjaimistojen esittely.  Hän kutsuu siroa antiikvaa runolliseksi eli poétique ja toista leikatuksi hollantilaisen maun mukaan.  Kokoelma käsittää lisäksi useita sivuja bastardoja ja muita kirjoituskirjaimistoja, fraktuuroja ja schwabachia.  Kreikkalaisen kirjaimiston ohella on kahdeksan itämaista aakkostoa sekä matemaattiset, eläinradan ja planeettojen merkit.  Fournierin muotoilemat nuottimerkit ovat pyöreähköt.  Vinjettikokoelmassa on 377 erilaista koristetta ja joukko viivakkeita.  Vinjettien joukossa ovat etusormella osoittavat kädet, kasviaiheita, simpukoita, perhosia, auringonsäteitä, vaakunakilpiä, medaljonkeja ja muuta ornamentiikkaa.  Kahdessa jatko-osassa olisi käsitelty painamisen historiaa ja kirjakevalimoita, mutta työ jää kesken Fournierin kuollessa 1768.

1739:  Swenska Wetenskaps Academiens Handlingar -lehti perustetaan.  Carl von Linné ja muut luonnontutkijat kamppailevat kolme vuotta, jotta lehti painetaan ruotsiksi ja antiikvalla, johon he ovat tottuneet ulkomaan matkoillaan.

1739:  Carl von Linnén Om Insekterna ilmestyy.  Tämä sekä Till Deras Kongl. Majestäter 1759 ja Deliciae Naturae 1772 osoittavat Linnén paneutumista kirjan muotoiluun.  Hän muokkaa käsikirjoitusta ja kehittää kirjan taittoa.  Hän varustaa tekstinsä erikokoisin sisennyksin sekä vaihtelee pystyä antiikvaa ja kursiiviantiikvaa niin, että jo typografia antaa selvyyden, järjestyksen ja järjestelmällisyyden vaikutelman.

1740:  Louis Luce julkaisee kirjainnäytteen Epreuve du premier alphabeth droit et penché ornée de quadres et de cartouches.  Hän leikkaa neljän pisteen antiikvan ja kursiivin.

1743:  Kirjakevalaja Jaques Rosart muotoilee Hollannissa koruversaalit.  Kymmenkunta vuotta myöhemmin Rosart nuorempi leikkaa Enschedén valimolle konttuuriversaalisarjan, jossa kirjainten varjoviiva on voimakas.  Sarjaa sanotaan varjoversaaleiksi.  Niitä jäljitellään myöhemmin paljon.

1743-68:  Saksalainen kirjainmuotoilija ja valaja Johann Michael Fleischmann (1701-68) toimii Enschedén valimossa Haarlemissa.  Hän leikkaa lukuisia antiikvoja, goottilaistyyppisiä kirjaimistoja ja kirjoituskirjaimia, joiden kalligrafiset muodot kuuluvat maailman kauneimpiin.

1745:  Johann Gottlob Immanuel Breitkopf alkaa johtaa isänsä painoa ja muotoilla uusia fraktuuramuotoja ja kehittää nuottipainatusta.  Punssinleikkaajat Christian Zinck, Johann Michael Schmidt ja Johann Peter Artopaeus luovat Breitkopf-fraktuuran.

1749:  Berliinissä ilmestyy ensimmäinen saksalainen muu kuin tieteellinen kirja antiikvalla ladottuna: runokirja Ewald Christian von Kleist, Der Frühling.

1750-luku:  Ruotsissa ja Suomessa sivistyneistölle tarkoitetun kansankielisen kirjallisuuden painamiseen aletaan käyttää antiikvaa ja kursiivia.  Fraktuura säilyy varsinaisessa kansankirjallisuudessa 1900-luvun alkuun.

1750-luku:  Turkuun alkaa tulla rokokoo-aika: suuri yleiskäyttöinen alkukirjainkoriste, hedelmäkoreja tai kukkauurnaa esittävät loppuvinjetit, uusia keveitä ja siroja sarjakoristeita.  Saksassa fraktuuran rinnalla ovat rokokoo-aiheet puupiirros- ja valannaisvinjetteinä, jotka epäsymmetrisinä ryhminä esittävät simpukoita, kukkaköynnöksiä, leikkiviä lapsia, runsaudensarvia ja muuta, joilla on pikemminkin porvarillisen idyllin kuin hienon muotokulttuurin leima.

1750:  Englantilainen kirjoituksen opettaja, hautakivien kaivertaja ja lakkatöiden tekijä 1745 John Baskerville (1706-75) perustaa kirjakevalimon ja kirjapainon Birminghamiin.  Hän vaatii paperilta, kirjakkeelta, väriltä ja painotyöltä korkeata laatua ja rakentaa omat tarkat painokoneet, valmistaa oman painovärin ja suunnittelee oman kirjaintyypin.  Baskerville tilaa erikoispaperin James Whatmanin paperimyllystä, jossa valmistetaan entistä  sileämpää ja kiiltävämpää viira- eli veliinipaperia.  Vastapainetut arkit puristetaan kuumennettujen kuparisylinterien välissä, jolloin painoväri saa loistoa ja kestävyyttä.  Hänen antiikvansa ilmestyy 1752.  Kirjakeleikkaaja John Handy on apuna, ja myöhemmin Myles Swinney, joka perustaa oman valimon.  Kahdessa vuodessa valmistuu 14 antiikvaa ja yhdeksän kursiivia.  Joitain ornamenttiviivakkeita valetaan.  Vergilius ilmestyy 1757 tilaajilleen, Milton 1758 ja Horatius 1762. Baskerville leikkaa 1758 kreikan patriisit Cambridgen yliopiston painolle, jonka painajaksi hänet nimitetään, ja jossa ne ja matriisit sekä kirjakkeita on säilytetty.  Baskerville painaa useita klassikkoja.  Pietro ja Giovanni Molini tilaavat 1772 Baskervilleltä painoksen Ariosto, Orlando Furioso, joka valmistuu 1773 kahdessa koossa.  Leski myy valimon Beaumarchaisille.  Monotype leikkaa uudestaan 1924 Baskervillen kirjaintyyppejä.  Baskervillen punssit ja matriisit joutuvat ranskalaiselle yritykselle Deberny ja Peignot, joka lahjoittaa 1953 ne Cambridgen yliopiston painolle.

1751:  Jacob Merckell painaa Turussa Suomen ensimmäisen antiikvakirjaintyyppisen kansankielisen tekstin Carl Friedrich Mennanderin väitöskirjan Anmärckningar om äng-åkerskiözel i Österbotn.

1758-62:  Katalonialainen Eudaldo Pradell (1723-88) muotoilee Barcelonassa neljä kansallista kirjasinta Peticano, Lectura, Texto ja Entredos.  Painaja ja kirjakevalaja Felio Pons valaa kirjakkeet niistä.  Kalligrafi Fray Luis Olod ylistää niitä kirjassaan Tratado del Origen y Arte de escribir bien, Gerona 1766.  Carlos III antaa maksaa 1764 alkaen palkkaa Pradellille, joka muuttaa Madridiin.  Kuninkaalla on palatsissaan yksityispaino, jota hoitaa madridilainen painaja Antonio Marin.  Pradellin leski ja poika julkaisevat hänen kirjainnäytteensä 1793 kustantajana Benito Cano.

1760:  Sveitsiläinen kirjakevalaja Wilhelm Haas koettaa luoda typografisen mittajärjestelmän.

1760-1830:  Kuparipiirrosten kirjainmuodot inspiroivat aakkosia: hiusviivat tulevat ohuemmiksi ja selvemmiksi.  Kirjaimia ei piirretä vapaalla kädellä, vaan viivottimella, harpilla ja ristikoilla.  Hyvin paksu ja hyvin ohut viiva tekevät kirjaimen vaikeasti luettavaksi.  Antiikin selkeät rakenteet ja yksinkertaiset muodot hallitsevat.

1760:  William Caslonin oppilas Thomas Cottrell (-1785) julkaisee kirjakevalimonsa kirjasinnäytteen arkkimuodossa ja 1766 kirjasinnäytekirjansa.  Hänen entinen oppilaansa Robert Thorne ostaa 1794 valimon.

1762:  Italialainen kirjanpainaja ja kirjasinten leikkaaja, vanhan kirjanpainajasuvun jäsen ja painajien kuningas, Giambattista Bodoni (1740-1813) painaa ensimmäisen kirjansa (arabian-koptinkielinen messukirja) munkki Ruggierin (-1782) oppilaana Congregation de Propaganda Fiden kirjapainossa.  Siellä hänestä tehdään itämaisten kielten latomon esimies.  Bodonilla on 1767 ensimmäinen täydellinen kirjakesarja valmiina.  Parman herttua Ferdinand I kutsuu 1767 hänet perustamansa uuden kirjapainon esimieheksi.  Siellä Bodoni uusii heti kirjakevalikoiman, painattaa kauniita kirjoja ja piirtää monenlaisia kirjasimia.  Hän avaa 1770 oman valimon.  Hänen ensimmäinen kirjasinnäytteensä Fregi e Maiuscole incise e fuse da Giambattista Bodoni ilmestyy 1771.  Bodonin uusklassinen suuntaus alkaa 1780-luvulla.  Hänen kirjasinnäytteessään 1788 Manuale tipografico on 360 sivua suoraa kirjainta ja kursiivikirjainta: 100 antiikvakirjaimistoa, 50 kursiivia ja 28 kreikkalaista aakkostoa.  Kuuluisin on hänen oma Bodoni-uusantiikvansa, joka on harpilla ja viivaimella luotu konstruktiivinen kirjaimisto.  Kaarikirjaimet perustuvat ympyrän sijasta soikioon.  Samasta kirjainmuodosta on 14 erilaista vivahdetta.  Jäljennösleikkauksia tehdään myöhemmin sadoittain.  Ferdinand I sallii 1790 Bodonin perustaa oma paino Tipi Bodoni, jota hän hoitaa sivutoimisena.  Bodoni voi nyt painaa muillekin.  Hän alkaa painaa italian, kreikan ja latinan lisäksi ranskan-, venäjän-, saksan- ja englanninkielellä.  Bodoni julkaisee 1806 kirjainnäytteen L'Oratio Dominica in CLV linguas versa, jossa on isämeidän-rukous 155 kielellä.  Eri kieli tai kirjainmuoto on kukin omalla sivullaan.  Aasialaisia kieliä on 73 sivulla, eurooppalaisia 121, afrikkalaisia 13 ja amerikkalaisia 21 sivulla.  Kaikkiaan 227 sivusta 37 sivua on painettu kreikkalaisilla kirjakkeilla.  Kielten joukossa on suomi, saame, Afrikan, Aasian ja Amerikan kansojen kieliä.  Kaikilla kielillä ei ole omia aakkostojaan, joten ne on ladottu latinalaisilla tai kreikkalaisilla kirjaimilla.  Eräät kielet ovat jo nykyään kuolleet.  Esipuheessaan Bodoni toteaa, että latinalaisen aakkoston täydellisen kirjakesarjan valamiseen tarvitaan noin 400 matriisia ja arabialaisen noin 700 matriisia.  Bodonin leski otattaa 1818 uuden täydellisen painoksen kirjasinnäytteestä Manuale Tipografico kahtena niteenä Bodonin faktorin Luigi Orsi johdolla.  Siinä on 169 vivahdetta ja kokoa antiikvaa kursiiveineen sekä kalligrafisia kirjainmuotoja.  Kreikkalaisia ja itämaisia kirjaimistoja on kymmeniä.  Manualessa on yli tuhat koristetta sekä matemaattisia, astronomisia ja muita merkkejä.

1764:  Joseph Fry (1728-87) perustaa kumppaninaan William Pine valimon Fry & Pine Bristoliin.  Se julkaisee 1766 kirjainnäytteen ja muuttaa 1768 Lontooseen.  Yritys nimetään 1778 J. Fry & Co.  Poika Edmund myy 1828 valimon William Thorowgoodille.

1766:  Saksassa Hampurissa alkaa ilmestyä Der Buchdrucker - Kirjanpainaja.  Se lakkaa ilmestymästä 1775.

1766:  Hannoverissa alkaa ilmestyä  ammattilehti kirjanpainajille: Der Buchdrucker, ein Wochenblatt, entworfen von Johann Ludwig Schwarz, Vorsteher der Benekischen Werkstelle.

1768:  Connecticutilainen hopeaseppä Abel Buell (1742-1822) julkaisee Pohjois-Amerikan ensimmäisen kirjainnäytteen.  Hän leikkaa ja valaa kirjakkeita.

1770-luku:  Turkulaispainatteissa tapahtuu kustavilaistyylin läpimurto: koristeinen nimiökirjain läpinäkyvöitettyä antiikvaa ja kursiivia Fournierin "lettres ornées".

1771:  Barbou painaa teoksen Louis Luce, Essai d'une Nouvelle Typographie.

1776:  Baselilainen Haasin kirjakevalimo (1740-1852) kokeilee maantieteellisiä kirjakkeita karttojen painamista varten.  Wilhelm Haasilta (1741-1800) tunnetaan kaksi ja pojalta (1766-1838) 19 karttaa.

1776:  Leipzigilainen IGI Breitkopf kokeilee kartan latomista.

1779:  Espanjalainen akateeminen kirjanpainaja Joaquin Ibarra nimitetään kuninkaan kirjanpainajaksi.  Hänen kirjakkeensa leikkaavat didotkirjaimistoja seuraten espanjalaiset kirjainmuotoilijat Antonio Espinosa ja Gerónimo (Jerónimo) Gil, joka julkaisee 1787 kuninkaallisen kirjaston kirjainnäytteen.

1781:  Francois Ambroise Didot hylkää pitkän s-kirjaimen, jota käytetään sanan keskellä.  Sen ovat kyseenalaistaneet ranskalainen painaja Pierre Moreau ja englantilainen Joseph Ames.

1783:  Ranskalainen Firmin Didot leikkaa uusantiikvan.  Didotantiikvasta tulee ranskalaisille kansalliskirjaimisto.

1785:  Englantilainen John Bell (1745-1831) hylkää pitkän s-kirjaimen.

1785:  Ranskalainen kustantaja, kirjakevalaja ja Imprimerie Nationalen johtaja Francois Ambroise Didot (1730-1804) kehittää typografisen mittajärjestelmän.  Lähtökohtana on vanha ranskalainen kuninkaan jalkamitta pied du roi.  Jalan 1/12-osa on tuuma, joka on 12 linjaa ja yksi linja on kuusi pistettä.  Linja on siis 1/144-osa kuninkaan jalasta.  Didot-piste on 0,0148 Englannin tuumaa eli 0,376 millimetriä, ja cicero 0,1776 tuumaa eli tuuma on kuusi ciceroa.  Järjestelmää parannetaan hieman myöhemmin. 

1787:  JC Frenckellin kirjapaino julkaisee kirjainnäytteen ja toisen näytteen 1792.

1787:  Vaasassa toimiva kirjanpainaja GW Londicer julkaisee kirjainnäytteen.  Se on yhden painoarkin suuruinen.

1788:  Giambattista Bodonin kirjainnäyte Manuale tipografico ilmestyy.

1789:  Johann Gottlob Immanuel Breitkopf koettaa kehitellä kiinan merkkien valamista, mutta luopuu pian yrityksestä.  Hän julkaisee kirjasen Exemplum typographiae sinicis.

1789:  Augsburgissa ilmestyy munkin Dom Placidus Braun kaksiosainen tutkielma typografiasta.

1790:  Anisson kehittää luettavuuden koesarjan.

1790:  Ranskassa määritellään metri, joka tulee kreikasta metron - mitta.  Moutou ehdottaa maan ympärysmitan neljänneksen kymmenesmiljoonasosaa.

1792:  Joseph Jacksonin (-1792) oppilas ja valimon johtaja Vincent Figgins perustaa kirjakevalimon.

1792:  Frenckellin kirjainlajinäytteessä Aftryck på de stilar, rössjer, tekn och vignetter som finnes uti... on myös keveitä kukka- tai lehväköynnöksistä sommiteltuja reunuksia sekä pieniä kukka- tai hedelmäaiheisia vinjettejä.

1793:  Berliiniläinen kirjanpainaja Johann Friedrich Unger (1753-1804) antaa ammattiveljensä Firmin Didot tehtäväksi luoda uuden fraktuuran, mutta Didot ei onnistu tässä.  Unger julkaisee ajatuksensa muotoilla uudestaan fraktuura, opiskelee kaiverrustekniikan ja leikkaa 1794 itse uuden Unger-fraktuuran eri vivahteissa.  Siitä tulee suosittu 1800-luvun alkupuoliskon kirjaimisto Saksassa ja Pohjoismaissa.

1793:  Ranskassa kirjanpainajat vallankumouskalenterin voimassaolon aikana merkitsevät painovuoden tyyliin VIII = 1800.  Ranskalaiset palaavat 1806 gregoriaaniseen kalenteriin.  Mussolini yrittää samaa tapaan: 1942 - XX eli fasismin 20. vuosi.

1794:  Berliiniläinen kirjanpainaja Johann Friedrich Unger (1753-1804) laatii uusitun fraktuurakirjakkeen.

1795:  Painaja Fermin Thadeo Villalpando julkaisee valimon Pedro Ifern kirjasinnäytteen.  Kirjakkeet on valettu Eudaldo Pradellin matriiseista, jotka Pedro Ifern sai osana vaimonsa Margarita Pradell myötäjäisiä.  Eudaldo Pradell II ja Pedro Ifern saavat 1800 kauppakamarilta oikeuden kuninkaalliseen vaakunaan ja kirjoitukseen: Real fábrica de fundición de letras hechas por el primer inventor que ha habido en España, D. Eudaldo Pradell.

1795:  Skotti Archibald Binny perustaa Philadelphiaan kirjakevalimon toisen skotin James Ronaldson kanssa.  Binny & Ronaldson hankkivat myöhemmin valimot John Baine and Grandson (perustettu 1788) ja AG Mappa (perustettu 1791).  Binny & Ronaldson valaa ensimmäisenä dollarin merkin $.

1795:  Ranskalainen fyysikko Lenoir valmistaa arkistometrin Pariisin kaupunginarkistoon.  Myöhemmin huomataan, että perusmetri on 0,2 millimetriä liian lyhyt eli on mitattu väärin.

1700-luvun loppu:  Japanissa kolofoni saattaa esittää jopa tusinan kustantajia ryhmitettynä niiden kotikaupungin mukaan.  Keksityssä esimerkissä oikealla on neljä Edon kustantajaa, keskellä neljä Osakan ja vasemmalla neljä Kyoton kustantajaa.  Tällöin kirjaa myydään hyvin, eikä se ole ensipainos.  Tarkoituksena on jakaa tuotantokustannukset.  Uusia painolaattoja ei leikata, eikä laattoja kuljeteta paikasta toiseen.  Alkuperäinen kustantaja on Edossa äärimmäisenä oikealla, ja muut ovat kumppaneita.  Äärimmäisenä vasemmalla oleva Kyoton kustantaja (jakelija) tilaa painoksen Edosta alkuperäiseltä kustantajalta, ja muut kolme ovat kyotolaisen kustantajan kumppaneita.