Latinalaisen kirjoituksen muotoutuminen
Länsi-Euroopassa -1500
800-luku eaa:
Kreikkalainen kivikirjoitus muotoutuu.
Siitä kehittyy 500-luvulla eaa kreikkalainen kapitaali ja 200-luvulla
eaa kreikkalainen unsiaali, joka yhdessä 100 eaa tienoilla syntyneen
riimukirjoituksen kanssa vaikuttaa länsigoottilaiseen kirjoitukseen 300-luvulla
jaa.
600-500-luku:
Roomalaiset ottavat etruskien välityksellä kreikkalaiset aakkoset
esikuvaksi. Kreikan rho eli P saa
äännearvon pee. Pii jätetään pois
aakkostosta. A, B, E, Z, H, I, K, M, N,
O, T ja X otetaan lähes samanlaisina.
Muita kirjaimia muotoilemalla saadaan C, L, S, P, R, D ja V. F ja Q otetaan kreikkalaisten hylkäämistä
kirjaimista. Roomalaiset hylkäävät
Z-kirjaimen aluksi. Latinassa Q esiintyy
vain U:n yhteydessä ilmaisemaan konsonanttiyhtymää kv.
312:
Roomalaiset ottavat G-kirjaimen aakkostoonsa.
250-luku:
Latinalaisessa aakkostossa on 21 kirjainta: A, B, C, D, E, F, G, H, I,
K, L, M, N, O, P, Q, R, S, T, V ja X.
200-luku:
Kreikkalainen kursiivi (latinassa currere - juosta) muotoutuu. Siitä kehittyy 100-luvulla jaa vanha
roomalainen kursiivi, 200-luvulla nuori roomalainen kursiivi ja 800-luvulla
kreikkalainen minuskeli.
100-luku eaa:
Roomalaiset kääntävät kreikkalaista kirjallisuutta latinaksi ja joutuvat
ottamaan käyttöön kirjaimet Y ja Z.
K-kirjain poistetaan.
1-luku jaa:
Roomalainen capitalis monumentalis syntyy. Tämän kivikirjoituksen kauneutta ei ole
vieläkään ylitetty. Kirjoitus
hahmotellaan kivenhakkaajaa varten kivelle maalaamalla litteällä siveltimellä,
jonka kärki on 30 asteen kulmassa perusviivaan nähden. Viivasta oikealta alas vasemmalle tulee ohut
ja vasemmalta alas oikealle paksu. Vasaralla ja meisselillä hakataan syvä
v-muotoinen uurros, joka viimeistellään pääteviivoilla. Latinalainen kirjoitus leviää kaikkialle
Rooman valtakuntaan ja myöhemmin kristinuskon mukana Pohjoismaihin. Monumentaalikapiteelista muotoutuu
100-luvulla roomalainen ruokokynällä kirjoitettu capitalis quadrata, joka
vaikuttaa roomalaisen nopean kirjoituksen capitalis rustica muotoutumiseen
100-luvulla ja länsigoottilaisen capitalis rustican kehittymiseen 300-luvulla
sekä goottilaisen majuskelin syntyyn 1300-luvulla. Monumentaalikapiteelista muotoillaan
1400-luvulla antiikvagemena ja -versaali.
Rustikasta ja nuoresta roomalaisesta kursiivista muotoutuu 300-luvulla
kuriaali. Se vaikuttaa monen alueellisen
kirjoituksen muotoihin: 400-luvun gallialais-kelttilänen kirjoitus, 500-luvun
italialainen puolikursiivi ja länsigoottilainen/toletaaninen kirjoitus,
600-luvun merovingilainen ja iirin kirjoitus, 700-luvun anglosaksinen ja
esikarolinginen minuskeli sekä langobardilainen ja beneventanialainen kirjoitus
800-luvulla.
1-luku:
Roomalainen arkikirjoitus kurrentti (latinassa currere - juosta)
muotoutuu. Sitä kirjoitetaan
ruokokynällä papyrukselle ja kirjoituspuikolla stilus rihvelitauluille ja vahatuille
puutauluille. Kaksitauluinen vahataulu
on diptyykki ja kolmitauluinen triptyykki.
100-luku:
Majuskelin rinnalle kehittyy minuskelikirjoitus.
100-luku:
Roomassa kirjoja kirjoitetaan käsin suuressa salissa - scriptorium,
jossa istuu kymmenittäin sanelun mukaan kirjoittavia kirjuriorjia. Vapaat kansalaiset työskentelevät kirjurina
urakkapalkalla. Painos saattaa olla
tuhansia kappaleita. Sananvälejä ei
vielä ole. Tarvittaessa sanat erotetaan
toisistaan rivien keskipaikkeilla olevilla pisteillä.
113:
Keisari Trajanuksen Roomaan pystyttämän voitonpylvään jalustassa oleva
piirtokirjoitus on kauneinta roomalaista meisselikirjoitusta.
200-luku:
Roomalaiset muotoilevat uuden monumentaalisen kirjainmuodon scriptura
uncialis. Uncia on raha-, paino- ja
pituusyksikkö tuuma. Tähän vaikuttaa
kreikkalainen 1-luvun pyöreähkö kirjoitus.
Unsiaalissa näkyy myös kurrentin vaikutus. Unsiaalissa otetaan käyttöön U-kirjain.
300-luku:
Capitalis quadratasta muotoillaan roomalainen unsiaaliversaali, unsiaali
ja puoliunsiaali, joka on esikuvana alueellisille kirjoitustyyleille. Unsiaali vaikuttaa myös 1300-luvun
goottilaiseen majuskeliin.
313:
Keisari Konstantinus Suuri julistaa kristinuskon luvalliseksi
Roomassa. Kirkon hallinnollisessa
kirjeenvaihdossa käytetään virastokirjoitusta, jonka esikuva on kurrentti. Tästä ja keisarillisesta
kansliakirjoituksesta kehittyy paavillisen kuurian kirjoitus scriptura
curialis.
400-luku:
Puoliunsiaalissa esiintyy kirjaimissa sekä ylä- että
alapidennyksiä. Minuskelimuoto on
hahmottumassa paitsi o-, c- ja n-kirjaimissa.
600-luku:
Book of Kells-teoksessa on iiriläistä kirjoitusta, joka kehittyi
roomalaisesta puoliunsiaalista.
Alkukirjainten koristelu perustuu kelttiläiseen
punosornamentiikkaan. Irlantilaiset
munkit perustavat luostareita kirjoituskouluineen Luxeuiliin Burgundissa,
Bobbioon Italiassa, Toursiin Ranskassa ja St Galleniin Sveitsissä. Iiriläinen kirjoitus vaikuttaa anglien ja
saksien kirjoitukseen. Heillä oli
käytössä riimukirjoitus. Huomattavin
englantilainen kirjoituskoulu on Yorkin luostarissa.
600-luku:
Sanat aletaan erottaa toisistaan kirjoituksessa ja välimerkkien käyttö
lisääntyy.
770-89:
Alueellisista kirjoituksista ja puoliunsiaalista luodaan Kaarle Suuren
(742-814) myötävaikutuksella valtakunnan pääkaupungissa Aachenissa karolinginen
minuskeli määräyksellä kehittää standardikirjoitus. Hän kerää antiikin käsikirjoituksia ja antaa
kopioida niitä kauneimmalla mahdollisella käsialalla. Kaarle antaa Toursin luostarin apotin Alkuin
(alunperin Yorkin piispa) tehtäväksi kehittää tällainen kirjainmuoto kirjoissa
käytettäväksi. Karolinginen minuskeli on
selkeää pyöreähköä kirjoitusta ja meidän tavallisten aakkostemme
perusmuoto. Se syrjäyttää Länsi- ja
Etelä-Euroopassa kansalliset kirjainmuodot pariksi sadaksi vuodeksi. Karolinginen minuskeli jakautuu kahteen
haaraan: italialainen kirjakirjoitus ja goottilainen minuskeli. Luku- ja kirjoitustaito on harvinaisempaa
kuin Rooman valtakunnassa. Sen
hallitsevat papisto, oppineet, ammattikirjurit ja jotkut munkit.
874:
Länsimaissa tulevat tunnetuksi arabialaiset käsikirjoitukset, joissa on
hindo-arabialaiset numerot.
1000-luku:
Englantilaiset ottavat käyttöön arabialaiset numerot.
1000-luku:
Vanhimmat tunnetut skandinaaviset kirjat (käsikirjoitukset) on
kirjoitettu Tanskassa ja Ruotsissa karolingilaisella minuskelilla. Norjalaisten Englannin yhteyksien vuoksi
heidän kirjoituksissaan on anglosaksisten kirjainmuotojen vaikutusta. Islantilaiset kirjoittavat 1100-luvulla karolingilaisesta
minuskelista ja iiriläisestä puoliunsiaalista muodostuneella sekamuodolla. Siihen tulee myöhemmin goottilaisia
piirteitä. Kirjastoistaan ja
kirjatuotannostaan kuuluisia ovat Sorön ja Ömin luostarit Tanskassa, Munkeliv
Norjassa ja Vadstena Ruotsissa.
Vadstenassa munkit tekevät kirjallisen työn ja kääntämisen, kun taas
nunnat jäljentävät kirjoituksen.
Naantalin luostarissa Jöns Budde kirjoittaa käsikirjoituksia.
1100-luku:
Karolingisesta minuskelista muotoutunut italialainen kirjakirjoitus
kehittyy humanistiseksi minuskeliksi 1300- ja 1400-luvulla ja edelleen antiikvagemenaksi
ja -versaaliksi. Näistä muotoillaan
1400-luvun antiikvakursiivi, 1500-luvun medievaali, 1700-luvun klassinen
antiikva sekä 1800-luvulla groteski ja egyptienne. Italialaisen kirjakirjoituksen toinen
kehityshaara johtaa lukuisiin kirjainmuotoihin:1400-luvun cancellaresca ja
antiikvakursiivi, 1500-luvun redondillo, 1600-luvun batarde coulée, chancerry
hand ja round hand sekä 1700-luvun rondé, englantilainen kurrentti,
spitzfederkurrentti ja latinalainen kirjoituskirjain.
1200-luku:
Suuraakkosten käyttö vakiintuu lauseiden ja erisnimien alussa. Välimerkkien käyttö alkaa vähitellen
yleistyä.
1200-luku:
Karolingisesta minuskelista muotoutunut goottilainen minuskeli kehittyy
Pariisin yliopiston kirjoituskoulussa 1300-luvun tekstuuriksi (latinassa textus
- palmikoitu), 1400-luvun Schwabachiksi ja 1500-luvun fraktuuraksi (latinassa
fractus - taitettu, murrettu).
Erottuakseen yksitoikkoisesta i, m, n ja u kirjainrivistöstä i-kirjain
saa pisteen yläpuolelleen. Fraktuurasta
kehittyy 1700-luvulla saksalainen kurrentti.
Goottilaisesta minuskelista muotoutuu 1200-luvun goottilainen kursiivi,
kurrentti ja ristikkokirjoitus.
Goottilainen kurrentti vaikuttaa myös tekstuuriin. Goottilaisesta ristikkokirjoituksesta
kehittyy 1300-luvulla lettre batarde (tällä vaikutusta redondilloon) ja notula,
jolla on vaikutusta Schwabacheriin.
Notulasta muotoillaan 1400-luvulla goottilainen kursiivi (tällä
vaikutusta Schwabachiin) ja bastarda sekä näistä 1500-luvun kansliakirjoitus (tällä
vaikutusta fraktuuraan), kansliakurrentti, financière ja civilté, joka
vaikuttaa myös rondé-kirjoitukseen.
Civiltén kehitysmuotona on 1500-luvun court hand (tällä vaikutusta round
hand-kirjoitukseen), 1700-luvun saksalainen kurrentti ja saksalainen
kirjoituskirjain.
1300-luku:
Goottilainen majuskeli vaikuttaa tekstuurin muotoutumiseen. Tästä ja edellisestä kirjoituksesta kehittyy
saman vuosisadan rotunda eli pyörögoottilainen kirjoitus ja edelleen
gotico-antiikva.
1300-luku:
Oppineet Niccolò Niccoli (1364-1437) sekä firenzeläiset Gian Francesco
Poggio Bracciolini (1380-1459) ja Vespasiano da
Bisticci (1421-98) ovat myös
kalligrafeja. Niccoli muotoilee
kursiivin antica corsiva, ja jälkimmäiset humanistisen kirjoitustyylin.
1300:
Hindo-arabialaiset numerot tulevat Saksaan.
1300-luvun loppu: Italiassa kehitetään kansliakursiivi eli
littera cancellaresca.
1400-luvun alku: Pariisissa työskentelee kirjojen
kirjoitustyössä 6000 henkeä.
1400-luvun alku: Samarkandissa matemaatikko al-Kashi (-1429)
keksii kymmenmurtoluvut ja laskee piin 16 numeron tarkkuudella.
1400-luku:
Firenzeläinen taiteilija Leon Battista Alberti muotoilee ihmisen
muotoiset aakkoset. Hän tavoittelee
täydellistä harmoniaa.
1400-luku:
Englannissa kehittyy goottilaisen bastardan kursiivimuodosta secretary
hand.
1400-luku:
Etelä-Iranissa Mahanissa rakennetaan suufilainen hautakammio. Sen kupoli on koristeltu kalligrafialla.
1460:
Antiikva-kirjain syntyy Italiassa.
Sen esikuvana on karolingilainen minuskeli, mutta versaalit perustuvat
Rooman meisselikirjaimiin.
1500-luku:
Latinalainen kirjoitus leviää Amerikkaan espanjalaisten valloittajien
mukana. Esimerkiksi inkojen kieltä
quechuaa, jota vielä puhutaan Etelä-Kolumbiasta Pohjois-Chileen, kirjoitetaan
latinalaisin aakkosin.
1500:
Portugalilainen virkamies Pêro
Vaz de Caminha (1437-1500) on laivasto-osastossa, joka purjehtii
Etelä-Amerikkaan. Sittemmin Brasiliaksi
nimetyn maan Porto Seguro da Ilha da Vera Cruz-rannikolta (nykyään Bahian
eteläosassa) Caminha lähettää kirjeen kuninkaalle Manuel I. Kirjeessä kerrotaan, kuinka asukkaat
vaihtavat jousia paperiarkkeihin ja muihin tavaroihin. Kirje on kirjoitettu kursiivilla cursiva
processal, jossa sanat kirjoitetaan melkein yhteen.
Uuden Seelannin maorit tarvitsevat vain 13
latinalaista kirjoitusmerkkiä a, e, h, l, k, m, n, o, p, r, t, u ja w sekä
kaksi kirjainyhdistelmää ng ja wh.
Tahitin kielessä tarvitaan viisi vokaalia a, e, i, o ja u sekä kahdeksan
konsonanttia f, h, m, n, p, r, t ja v. Lainasanat
saattavat sisältää konsonantit j, l, k ja z.
Suomalais-ugrilaiset saamenkielet kuuluvat ääntämiseltään maailman
monimutkaisimpiin kieliin. Pohjoissaamen
tahi tunturi- tai norjanlapin aakkosissa on 29 merkkiä. Pohjoiseurooppalaiset tarvitsevat
lisäkirjaimia kuten å, ä, ö ja ü.
Latinalaisin aakkosin kirjoitetaan Grönlannin eskimoa ja havaijia. Latinalainen kirjoitus syrjäyttää usein
vanhan järjestelmän kuten turkki, vietnam, somali ja swahili (suahili).
Kyrillinen kirjoituskulttuuri -1500
860-luku:
Ensimmäiset kirkolliset kirjoitukset käännetään eteläslaavien kielelle. Tätä sanotaan vanhaksi kirkkoslaaviksi tai
muinaisbulgariaksi. Ilmeisesti
kreikkalainen lähetyssaarnaaja munkki Konstantinos, myöhemmin Kyrillos,
(827-869) muotoilee kirjaimiston nimeltä glagolitsa - slaavin kielestä glagol -
sana. Sen kirjaimet suunnitellaan
esikuvana kreikan minuskelikirjoitus.
Glagolitsaa käytetään jonkin aikaa Bulgariassa, Määrissä,
Serbo-Kroatiassa ja Montenegrossa.
Aakkostossa on 40 kirjainta.
Glagolitsa herää 1500- ja 1600-luvuilla Dalmatian rannikon slaavien
käyttöön. Varsinainen bulgarian
kirjakieli alkaa 1500-luvulla.
862-63:
Perimätiedon mukaan thessalonikilaiset munkkiveljekset Kyrillos
(venäjäksi Kirill) ja Methodios (Mefodi) (815-885) laativat glagoliittisen
kirjaimiston eli glagolitsan (glagol - puhe tai sana, nykykielessä verbi), joka
on kyrillitsan eli kyrillisen kirjaimiston edeltäjä, kun heidät lähetetään
Suur-Määriin levittämään evankeliumia.
He tulevat Bysantista kuningas Rostislavin pyynnöstä hänen
valtakuntaansa Böömiin. Matkallaan
Bysantin keisarin, joka heidät lähettää Rostislavin avuksi, luota he
Salonikissa luovat slaavilaiset kirjaimet.
Ne on muotoiltu kreikan majuskelikirjoituksen (unsiaali) mukaan. Joitain merkkejä on otettu kreikasta, joitain
on keksitty ja sh on seemiläinen shin hebrean kirjoituksessa. Kirjaimia on alunperin 43. Slaavit ovat ilmeisesti aikaisemmin
käyttäneet piktogrammeja, latinalaista ja kreikkalaista kirjaimistoa. Legendan lienee synnyttänyt Kyrilloksen
oppilas Kliment Ochridilainen (Ochrid-järven rannalla Länsi-Makedoniassa), joka
lienee kyrillitsan muotoilija. Slaavien
apostolit Kyrillos ja Methodios jatkavat lähetystyötään Määriin saakka. Slaavilaisten valtioiden poliittinen
yhdistyminen edistää glagolitsan ja kyrillitsan leviämistä. Makedonialaiset, bulgaarit, serbialaiset,
venäläiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset käyttävät kyrillitsaa
ortodoksisilla alueilla. Romanialaiset
käyttävät kyrilliseen aakkostoon perustuvia kirjaimia 1800-luvulle. Puolalaiset, sorbit, tshekit, slovakit,
kroaatit ja sloveenit käyttävät latinalaista kirjoitusta roomalaiskatolisilla
alueilla. Serbokroatiassa käytetään
latinalaisia aakkosia Kroatiassa ja Dalmatiassa, mutta kyrillisiä kirjaimia
Bosniassa, Herzegovinassa, Montenegrossa ja Serbiassa. Slaavilaiset kirjaimet saavat paavin siunauksen
liturgiseen käyttöön, mutta 800-luvun lopussa hyväksyntä perutaan.
1056:
Vanhin tunnettu itäslaavien kirja on kiovalaisten kirjoittama
Ostromirovin evankeliumi - Ostromirovo jevangelije. Tässä kirjoitus on kyrillitsaa.
1200-luku:
Venäjällä kirjojen jäljentäminen tulee laajalti käyttöön. Lukutaito leviää väestön korkeimpien
kerrosten keskuuteen. Feodaalisissa
keskuksissa luodaan aikakirjoja, jotka kertovat eri ruhtinaskuntien ja koko
Venäjän historiasta.
1200-luku:
Ukrainaksi ja valkovenäjäksi kirjoitetaan lyhyitä tekstejä.
Arabialainen kirjoituskulttuuri -1500
100-luku:
Arabialainen kirjoitus kehittyy aramealaisesta kirjoituksesta
nabatealaisen ja uussiinailaisen kirjoituksen välityksellä.
512:
Vanhin tunnettu arabialainen kirjoitus on Zebedin kirjoitus.
Arabialainen kulttuurimalli perustuu kolmeen
perustekijään: yksi uskonto - islam, yksi kieli - arabia ja yksi
kirjoitusjärjestelmä - arabialaiset aakkoset.
Koraani hyväksytään vain alkuperäisenä arabialaisena versiona, ei
käännöksinä. Vain yksi keinotekoisista
maailmankielistä, esperanto, hyväksytään käännöskielenä. Arabiaa kirjoitetaan aluksi kulmikkaalla
monumentaalisella mashq-kirjoituksella ja arkikirjoituksessa mail-kursiivilla,
jotka 600-luvulla kuufilainen kirjoitus syrjäyttää. Aakkostossa on 28 kirjainta. Islamilaisen valtakunnan laajetessa kirjoitus
leviää laajalle. Siitä kehittää
900-luvulla klassisen kursiivin kalifi al-Muqtadirin palveluksessa oleva
visiiri Ibn Muqla (886-940), joka on taiteilija, kalligrafi ja kirjailija. Klassista kursiivia on kaksi lajia: tulut js
nashi. Nashi- tai neshi-kirjoitusta
käytetään arabialaisen kulttuurin itäalueella.
Persiassa käytetään Nestaliq-tyyliä ja Osmannien valtakunnassa
taliq-tyyliä. Länsialueella käytetään
magribi-kirjoitusta - arabiassa magribi - läntinen. Aluksi luodaan qairawani-kirjoitus
600-luvulla Qairawanin (nykyisessä Tunisiassa) islamilaisessa koulussa -
medrese. Pohjois-Afrikassa muotoutuu 600-1100-luvuilla
alueellinen tyyli fasi-kirjoitus Marokon Faz- tai Fez-kaupungin mukaan ja
islamilaisessa Espanjassa 900-1500-luvuilla qurtubi-kirjoitus Córdoban
kaupungin mukaan. Toledossa perustetaan
1130 arkkipiispan Raymund varjovallan alaisuudessa kääntäjäkoulu arabialaisten
teosten latinaksi kääntämistä varten.
Tätä kestää 1300-luvulle asti.
Juutalaiset puolestaan kääntävät arabialaisia teoksia hebreaksi. Vanhimmat espanjankieliset kirjoitukset on
kirjoitettu arabialaisella kirjoituksella.
Myös portugalia kirjoitetaan arabialaisella kirjoituksella. Joitain epäseemiläisiä kieliä kirjoitetaan
arabiaksi kuten hausa Sisä-Afrikassa, farsi Persiassa ja urdu Intiassa.
Aramealainen kirjoituskulttuuri -1500
Aramealaisista konsonanttiaakkosista kehittyy
noin 250 kirjoitusjärjestelmää. Mani
(persiassa Manes, kreikassa Manichaios, 216-76) luo manikealaisen
kirjoituksen. Vanhimmat soghdilaiset
kirjoitukset ovat 100-luvulta Bucharan koillispuolelta. Turkkilaiskansa uiguurit perustaa 500-luvun
tienoilla kuningaskunnan, jonka keskus on Turfan. Näiltä ajoilta ovat varhaisimmat uiguurien
kirjoitukset. Noin 1070 syntyy Kudatku
Bilik - Onnellistava tietäminen, joka on runomuotoista moralisoivaa
kirjallisuutta. Sen kirjoittaa Jusuf Chass-Hadshib 1400-luvulla uigurien
kirjoituksella. 1200-luvulla mongolit
käyttävät uigurien kirjoitusta virallisiin tarkoituksiin. 1400-luvulle saakka se on mongolien
valtionkanslian käytössä. Tiibetiläinen
lama Sa-skya Pandit on 1247-51 mongolikhanin vieraana ja muotoilee uigurien
kirjoituksesta muunnelman, jota käyttää buddhalaisten tekstien tiibetiläisten
ja mongolialaisten käännösten kirjoittamiseen.
Sa-skya Panditin veljenpoika Phag-pa luo tiibetiläisen
passepa-kirjoituksen, jota Kublai Khan käyttää virallisesti. Passepa on käytössä 1368 asti, jolloin
Yüan-dynastia tuhoutuu. Sa-skya Panditin
kirjoituksesta lama Tsordji Osir kehittää laajennetun tibetiläisen
galik-kirjoituksen. 1200-luvulla
Mandshuvaltiossa otetaan mongolia kansliakieleksi ja mongolien kirjoitus
käyttöön. Vanhaturkkilaista eli
siperialaista kirjoitusta kaiverretaan 732 kiveen Orchonissa, joka on
Baikaljärveen laskevan Selengan sivujoki.
Kirjoitus lienee peräisin soghdilaisesta kirjoituksesta. 1483 Nürnbergissä painetaan kirja, jossa on
pergamenttilehti käsittäen 45 merkkiä eli niin sanotut Nikolsburgin
aakkoset. Näillä széklit kirjoittavat
muinaisunkaria Transsylvaniassa. Koska
kirjaimet leikataan puuhun, niitä kutsutaan unkariksi rovás-irás -
leikkauskirjoitus. Varhaisimpia tekstejä
kirjoitetaan 800-luvun alussa.
Turkkilaisia heimoja kuten ongurit vaelsi Transsylvaniaan, ja he toivat
mahdollisesti muinaisturkkilaisen kirjoituksen, jota muinaisunkari muistuttaa.
Intialainen kirjoituskulttuuri -1500
Intian perusaakkoset ovat aramealaisista
kirjaimista peräisin oleva kharosthi- ja brahmi-kirjoitus 200-luvulla eaa. Kharosthille ei synny jatkajaa, joten kaikki
Intian kirjoitusjärjestelmät perustuvat brahmiin. Pohjoista kirjoitusryhmää käyttävät
indo-arjalaisia kieliä puhuvat ja eteläistä kirjoitusryhmää dravidikieliä
puhuvat. Pohjoinen kirjoitusryhmä
käsittää 1-luvulla buddhalaisissa luolatemppeleissä esiintyvän
kusan-kirjoituksen sekä luoteessa ja lännessä 100-luvun muistomerkkeihin
kaiverretun kshatrapa-kirjoituksen. Ne
ovat lyhyen aikaa käytössä. Brahmista
kehittyy kolmas muunnelma gupta-kirjoitus 300-luvulla. Tästä kehittyy alueellisia kursiivimuunnelmia
kuten saki-kirjoitus eli keskiaasialainen kursiivigupta, jolla kirjoitetaan
600-luvulla tokarinkielisiä tekstejä.
Siddhamatrka-muunnosta käytetään 500- ja 600-luvuilla kivikirjoituksiin
ja palmunlehtikäsikirjoituksiin. Luoteis-Intiassa
guptasta syntynyt nagari-kirjoitus on tärkein monista muunnelmista. Tätä nimitetään 1000-luvulta lähtien
devanagari-kirjoitukseksi, joka tarkoittanee jumaluuksien kaupungin
kirjoitusta. Devanagarista kehittyy
Bombayn alueella modi, jolla kirjoitetaan marathi-kieltä. Devanagarilla kirjoitetaan useita kieliä
kuten sanskritia ja hindiä. Himalayan
(Lumien sijat) tienoilla brahmista syntyy 700-luvulla sarada-kirjoitus
koillisessa Punjabissa ja Kashmirissa, jossa siitä kehittyy kashmirialainen
kirjoitus. Tätä käytetään myös
kirjapainossa. Pohjois-Punjabissa
muotoutuu takri-, landa- ja khudawadi-kirjoitukset. Landaa muistuttaa multani-kirjoitus, jota
käytetään saman nimisen kielen kirjoittamiseen.
Landasta polveutuu gurmukhi-kirjoitus, jolla sikhit kirjoittavat
uskonnollisia tekstejä. Koillis-Intiassa
1050-luvulla nagarista erkanee alkubengali, jolla kirjoitettu vanhin
kaiverrusteksti on vuodelta 1080.
Bengali-kirjoitus syntyy 1300-luvun lopulla. Sitä käytetään bengalin ja assamesin lisäksi
tibeto-burmalaisten kielten garo, bodo ja manipuri sekä santalin eli
mundakielen kirjoittamiseen. Bengalin
aakkoset ovat usean kirjoituksen pohjana: oriya, gujerati, kaithi ja manipuri. Nagari-kirjoitus kulkee Turkestanin yli
Tiibetiin. Vanhimmat 700-luvun
tiibetiläiset käsikirjoitukset ovat turkestanilaisista luostareista. Tiibetiläistä kirjoitusta kehittyy useita
muunnoksia: päällä varustetut kirjaimet - dbu-can, päätön kursiivi - dbu-med ja kansliakirjoitus
- tshugs-rin kuten akhyug-yig. Tiibetiläisestä
dbu-can-kirjoituksesta lama Phag-pa laatii mongolilaisen
passepa-kirjoituksen. Dbu-med-tyylistä
muotoutuu lepca- tai rong-kirjoitus.
Muut kuin buddhalaiset käyttävät bruza- ja newari-kirjoitusta. Brahmista kehittyvät myös pali-kirjoitukset,
joita käytetään buddhalaisen kanonisen kirjallisuuden kirjoittamiseen. Tosin Dhammapada on kirjoitettu myös
kharosthi-aakkosin. Buddhalainen kaanoni
Tipitaka - Kolme koria oikeutta syntynee 200-luvulla eaa ja se kirjoitetaan
kuningas Vattagamanin hallitusaikana 80 jaa Ceylonissa tai singhalesiksi Sri
Lankassa. Pali-aakkosista kehittyy
1000-luvulla burmalainen kyok-tsha -
kivikirjoitus ja palmunlehdille maalattu pyörökirjoitus tsa-lonh. Pali-neliökirjoituksesta kehittyy siamilainen
vanha thai-kirjoitus, jonka kursiivin Sukhotain kuningas Ram Khomheng muotoilee
1200-luvulla. Kambodshassa eli
Kamputsheassa 700-luvulla käytetään vanhaa kirjoitusta aksar mul, josta
kehittyy nykyinen kirjoitus aksar crieng.
Pali-neliökirjoitusta käytetään laos- (laosinkieli) ja mon- (pegúnkieli)
kirjoitukseen. Mon-kirjoitus on
ahom-aakkosten lähteenä. Ahomia
käytetään Assamissa 1200-1700-luvuilla.
Pali-neliökirjoitus ulottuu malaijilaiselle kielialueelle, jossa
vanhimmat kawi- eli vanhan jaavankielen tekstit ovat 700-luvulta peräisin. Kawi-kirjoituksesta kehittyy nykyaikainen
jaavalainen kirjoitus kuten maduralainen ja balilainen kirjoitus. Edelleen kawista kehittyy redzhang-, lampong
ja battak-kirjoitus sekä Filippiineillä käytössä olleet bisaya- ja
tagala-kirjoitukset. Palista syntyy myös
singhaleesi-kirjoitus. Sillä
kirjoitetaan luoliin ja kallioihin sekä palmunlehdille. Vanhin säilynyt
palmunlehtikäsikirjoitus on 600-luvulta.
Nykyinen singhaleesi muotoutuu 800- ja 900-luvuilla. Vanhin tällainen kaiverruskirjoitus on vuodelta
939.
Intialaisen kirjoituksen eteläisen ryhmän
kirjoituksia tapaa Amaravatin, Seitsemän pagodan ja muiden paikkojen
luolakaiverruksina, jotka ovat 1-luku eaa - 100-luku jaa väliseltä ajalta. Näihin kuuluu lyhytikäinen läntinen
kirjoitustyyli 400-800-luvuilta ja kalingatyyppi 600-1100-luvuilta. 400-luvun keski-intialainen kirjoitustyyli on
ensimmäinen aakkosto, jonka voi selkeästi sanoa kuuluvan eteläiseen
ryhmään. Kirjoitusta 400-500-luvuilta
sanotaan laatikkopäiseksi, sillä jokaisessa kirjoitusmerkissä on pieni
nelikulmio. Kadamba-kirjoitus on
400-500-luvuilta ja calukya-kirjoitus 600-900-luvuilta. Näistä muotoutuu 900-luvulla vanha
kanarialainen kirjoitus, josta edelleen syntyvät kanarialainen ja
telugu-kirjoitus. Laajoille alueille
leviää vanha grantha-kirjoitus, jonka varhaisimmat muodot ovat Cera-valtion
400-600-luvuilta ja pallava-kirjoitus 700-luvulta. Vanhasta granthasta haarautuu itään
grantha-kirjoitus ja länteen malayalam-kirjoitus. Viimeksi mainittu palvelee Etelä-Intiassa
sanskritin ja myös tulu-kielen kirjoituksessa.
Tamilin varhaisin kirjoitusjärjestelmä on pohjoista alkuperää. 700-800-luvuilla muotoutuu
grantha-vaikutteinen tamil-aakkosto, jonka vanhin tunnettu kaiverruskirjoitus
on 740-luvulta. Tamil vaikuttaa
vatteluttu-pyörökirjoituskursiivin syntyyn 700-luvulla, ja tätä käytetään
1400-luvulle saakka.
Vanha amerikkalainen kirjoituskulttuuri -1500
Olmeekkien kulttuuri kukoistaa
1000-300-luvuilla eaa. Heidän
kirjoitusjärjestelmänsä lienee paräisin 500-luvulta eaa. Päivätyt kaiverruskirjoitukset ovat peräisin
1-luvulta eaa. Tres Zapotesin C-steela
on vuodelta 31 eaa, josta alkaa Amerikan kirjoitettu historia. Keski-Amerikan kulttuurissa on kolme
kirjoituskulttuuria: mayojen
hieroglyfikirjoitus (alankokulttuuri), zapoteekkien kirjoitus Etelä-Meksikossa
(Monte Albán ja Oaxaca) ja Teotihuacanin kirjoitus Meksikon laaksossa. Maya-kulttuurin vanhin tunnettu kirjoitus on
nykyisen Guatemalan Tikalin steelassa, jonka päiväys on vuodelta 292. Toiseksi vanhin on jaderiipus, jonka
kirjoitus on päivätty 320.
Pallonpelaaja-reliefi tai -kivimedaljonki Guatemalan Ratinlixulista
750-luvulta on ympäröity hieroglyfikirjoituksella. Zapoteekeilta kirjoitustaito välittyy
800-luvulla tolteekeille ja myöhemmin asteekeille ja mixteekeille. Asteekkien kirjoitus 1300-luvulta on nuorin
Amerikan kirjoituksista. Meksikon
valloitus katkaisee sen kehityksen.
Asteekeilla ja mayoilla on erikseen uskonnollinen vuodenkierto -
asteekeilla tonal-pohualli ja mayoilla tzolkin - ja porvarillinen tai siviilivuodenkierto
- asteekeilla xihuitl ja mayoilla haab.
Amerikan logografisen kirjoituksen muuttumisen fonografiseksi
kirjoitukseksi keskeyttää Amerikan valloitus.
Oletettavasti käytännöllinen äännekirjoitus olisi kehittynyt ennemmin
tai myöhemmin. Amerikkalaiset
kirjoitusjärjestelmät eivät ole huonompia eivätkä parempia kuin vanhan maailman
kirjoitusjärjestelmät. Espanjalaiset
valloittajat eivät ymmärrä tekstien historiallista merkitystä, vaan hävittävät
tekstit paholaisen töinä.
